sunrise, sunset

2012-02-14T05:33:00.014+02:00

En enää tunnista ihastumisen tunnetta. Olen kadottanut sen signaalin - aivan kuten pahimpina ja aktiivisimpina syömishäiriöaikoina kadotin milloin nälkäsignaalin, milloin kylläisyyden tunteen. Nälkiintymistilassa yksittäisten nälkäsignaalien tunnistamisesta tuli vaikeaa, kun keholla tuntui jatkuvasti olevan nälkä niin, ettei sellaisen kokonaisvaltaisen heikkouden alta enää tunnistanut yksittäisiä signaaleja. Anorektisen oireilun taas kääntyessä ahmimishäiriön puolelle en lopulta enää välittänyt kylläisyyden tunteista, vaan ahmin itseni pakonomaisella tahdilla niin täyteen, että sydän hakkasi tuhatta ja sataa.

BED-aikoina vain tuijottelen kauhuissani peilistä, kuinka vatsa pursuili vaatteiden alla yhdeksännen kuukauden mitoissa. Jostain syystä en kuitenkaan käyttänyt sormiani niinä kuuluisina sukkapuikkoina, joilla voi kätevästi kotikonstein abortoida sisällään sikiävän massan, vaan ainoastaan vaivuin yhtä syvään uneen kuin mieltäni riivaava masennus. Kai kykenin joskus tuntemaan kylläisyyttäkin, mutta noina aikoina sitä tutummaksi tuli oksetuksen tunne. Se järjetön kuvotuksen ja itsevihan tunne, joka vain voimistui vaikka kuinka yritin haudata sitä kaiken sen järjettömän ruokamäärän alle.

Kummallista kuitenkin oli, että jotenkin kaiken sen mättämisen keskellä pystyin tuntemaan jonkin kurnivan tunteen, joka muistutti lähes täydellisesti näläntunnetta. Ihan kuin jokin sisällä kaipaisi ravintoa tai välittämistä, vaikka juuri olin tunkenut kroppani niin täyteen, että se pursuili liitoksistaan. Ehkä se oli jokin väärään paikkaan ja aikaan eksynyt nälkäsignaali - tai sitten se oli se pahaa oloaan huutava ihminen sisälläni, jota yritin vaimentaa kaikella sillä järjettömällä ahmimisella.

Nyt olen sotkenut kehoni ihastumisen tunteet samoin kuin signaalit ja tunteet syömistä kohtaan silloin, kun harhailin totaalisen eksyneenä syömishäiriöviidakon uumenissa. Aina silloin tällöin luulen tuntevani pienen ihastuksen perhosen möyrivän vatsanpohjassa samoin kuin anorektisina aikoina kuvittelin tavoittavani jonkin hennon näläntunteen. Se tunne kuitenkin katoaa yhtä pian kuin ilmestyykin, mikä saa miettimään, riivaako minua jokin läpikotainen ihastus, joka jyrää heikommat ihastumiset alleen. Aivan kuten anoreksia-ajan kehon perinpohjainen heikkous esti minua tuntemasta yksittäisiä nälkäsignaaleja.

Tavallaan voisin nimetä ainakin muutaman miehen, joiden läheisyyttä kaipaan kuollakseni, vaikka ymmärränkin, etteivät he halua minua kainaloonsa. Ehkä juuri etäisyys haluamisen ja saamisen välillä voisi mahdollisesti tehdä minusta ihastumisen suhteen yhtä riutuneen heikon kuin aliravitsemus teki silloin joskus kehostani. Ehkä olen näiden muutamien miesten takia niin kokonaisvaltaisesti riutunut, etten enää tunnista muita potentiaalisia ihastumisen kohteita, aivan kuten en tunnistanut nälkiintynyttä kehoa tökkiviä nälkäsignaaleja. Tai ehkä en.

Tai ehkä olen ihastumisen suhteen vain yhtä pohjaton kuin olin ruoan suhteen pahimpina ahmimiskausina. Ehkä pelkkä pieni ihastus ei enää riitä, vaan haluan vetää itseni sietokyvyn äärirajoille asti, sinne missä melkein kuolee. Sinne, missä pää ja sydän repeää ihastuksesta samalla tavoin kuin ahmimishäiriöajan vatsa pingottui äärirajoilleen kaikesta siitä apokalyptisesta mättämisestä.

Tai ehkä olen kaiken tämän jatkuvalla syötöllä sisääni ahmimani sosiaalisen sillisalaatin ja loputtoman bilettämisen keskellä onnistunut uuvuttamaan kehoni ja mieleni niin, etteivät ne enää jaksa viestiä ihastumisesta - ihan niin kuin elimistöllä ei vakavassa aliravitsemustilassa riitä voimia viestiä nälästä, vaikka keho onkin jatkuvassa ravintovajeessa. Ehkä pääsen taas varmuuteen tunteistani, jos vain annan mielelleni ja keholleni aikaa levätä ja olla rauhassa omassa yksinäisyydessään.

Ehkä silloin tapahtuu samoin kuin ravitsemustilan parantuessa, jolloin kehon luontainen viestijärjestelmä alkaa taas toimia, kun elimistöllä on tarpeeksi energiaa viestiä tarpeistaan. Ehkä samoin myös mieleni ja kehoni jaksavat taas levättyään viestiä ihastumisista täydellä tehollaan.

En toki väitä, että ihastumisen tunne toimisi samoin kuin nälän ja kylläisyyden signaalit, mutta minusta on vain mielenkiintoista yrittää hahmottaa maailmaa assosiaatioiden ja analogioiden kautta. Se kai on yksi olennainen oppimisen tapa - nimittäin pyrkiä liittämään uusi tieto jotenkin aikaisempaan tietoperustaan ja aikaisempiin kokemuksiin niin, että niistä muodostuu jonkinlainen verkosto tai yhteysmalli.

Tosin luulen olevani melko hakoteillä keskittyessäni analysoimaan pelkkiä ihastumisen merkkejä tai merkittömyyksiä, kun oikeasti kyse on jostain kokonaisvaltaisemmasta. On niin helppoa vain ajatella, että suunnattomuuteni ja eksyneisyyteni johtuvat siitä, etten kykene tunnistamaan ihastumisen tunnetta tai kohdetta. Totuus kuitenkin on, että olen jo pitkään tuntenut olevani hukassa ja vailla päämäärää paitsi ihastumisten myös koko elämäni suhteen. Suuremman elämänsuunnan puuttuessa näytän etsivän sitä suuntaa pienemmistä osatekijöistä, koska kuvittelen niitä olevan helpompi hallita kuin itse elämääni.

Ei tietysti ole fiksua yrittää hallita jotain niinkin vaikeasti selitettävää asiaa kuin ihastuminen, mutta tämä hallinnan kaipuu on sukua yrityksilleni hallita syömistäni. Nyt kun en halua pahentaa enää ajoittain bulimisesti oireilevaa syömishäiriökäyttäytymistäni, olen ottanut kohteekseni ilmeisesti ihastumisen ja miehet.

En oikeastaan usko, että hallinnan kohteella on juurikaan merkitystä; kyse on pohjimmiltaan edes jonkinlaisen hallinnan tunteen kaipuusta. Siitä samasta hallinnasta, jonka tavoitteluun jo ala-asteella käytin päiväni laskien autojen rekisterikilpiä, teiden ja lattioiden halkeamia, askelia, naputuksia ja harrastaen muita pakkoneuroottisia toimenpiteitäni.

Pitäisi kuitenkin muistaa, että neuroottisen käyttäytymisen kautta saatu hallinnan tunne oli oikeasti vain illuusio. Todellisuudessa minä en ollut se, joka hallitsi elämääni, vaan häiriö oli se, joka hallitsi minua. On myös hyvin mahdollista, ettei elämää edes voi hallita täydellisesti, sillä tämä maailma on täynnä niin monia muuttujia, jotka aina tulevat suunnitelmien ja hallinnan tielle keskeyttämällä ja mutkistamalla asioita.

Ehkä ei siis pitäisi yrittää hallita jotain niinkin ailahtelevaa asiaa kuin ihastus, sillä silloin muutun vain yhä neuroottisemmaksi asian suhteen. Aivan kuten muutuin ruoan suhteen. Ehkä joidenkin asioiden vain pitäisi antaa tapahtua luonnostaan, sen sijaan että yrittäisin hallita niitä joidenkin tarkasti määriteltyjen rajojen sisään. Minun pyrkimykseni hallita asioita kun niin usein vain kääntyvät itseään vastaan, jolloin minusta tuleekin hallitsijan sijaan se, jota hallitaan.

Ehkä pitäisi vain reilusti myöntää, etten ole se, joka osaa muuttaa kaaosmaisen suunnattomuuden hallituksi ja päämäärätietoiseksi elämänhallinnaksi. Minä olen se, joka osaa jotenkuten elää kaaoksen keskellä. Se, joka pystyy esimerkiksi nukkumaan melun keskellä tai hengittämään surun tulvassa. Ehkä sen ajatuksen päässä pitämisessä olisi tarpeeksi hallintaa tällä erää.

2012-02-09T05:24:00.007+02:00

Jotenkin olen selvinnyt takaisin kotiin istumaan tähän ja miettimään, kuinka asiat tuntuvat nykyään liian usein palaavan vain lopulta siihen, mistä ne lähtivätkin. Se saa miettimään, mitä järkeä tässä juoksemisessa oikein onkaan. Kaikkien harharetkieni ja vieraiden kaupunkien jälkeen olen yhä tässä, yhä yksin, yhä tietämätön mistään muusta kuin kuluvasta hetkestä.

Jotain on kuitenkin kai muuttunut, sillä alkoholinkäyttöni on muuttunut holtittomammaksi ja arkipäiväisemmäksi kuin ennen. Viinapullon sisältö sekoittuu aamukahviin yhtä sulavasti kuin yölliseen vesilasiin ja kihahtaa mukavasti päähän niin, että aamulla istun silmät ristissä ja tuijottelen edessä pyörivää tenttipaperia ja haluan huutaa apua. Huutaa maailmaa hidastamaan pyörimistään, huutaa niin, että lopulta kuuroudun, enkä enää kuule pääni kaaosmaisia ajatuksia.

Pelkään muuttuvani pian isäkseni, joka yhä kittaa joka helvetin ilta sitä samaa viskiä, jota minä vihasin jo lapsena kaikkina niinä iltoina kun värisin pelosta ja inhosta. On kuitenkin lohdullista huomata, että isäni tavoin alkoholin kittaukseni ei näytä vaikuttavan tuottavuuteeni, vaan jollain ihmeen konstilla olen onnistunut läpäisemään lukematta jääneet tenttini kiitettävin arvosanoin niiden kunnollisten kympin tyttöjen joukossa.

Ilmeisesti paskanpuhumisen taidolla saa aikaan joskus jotain muutakin kuin silmänpyörityksiä - nimittäin tunteen siitä, että ehkä minä sittenkin voisin kuulua tänne, vaikka en tunnekaan olevani yhtä näiden tiukan seulan läpi livahtaneiden yksilöiden kanssa. Parhaimmat arvosanatkaan eivät kuitenkaan ole koskaan vieneet pois sitä järjetöntä ulkopuolisuuden tunnetta, jota olen kantanut sisälläni kaikkien opiskelupaikkojeni käytävillä, vaikka muuten viihdynkin yliopiston kampuksella.

Eksyn toki aina silloin tällöin opiskelukaverieni kanssa milloin kahville, milloin vakiopaikkaan muutamille, mutta sitä useammin kuitenkin vain haahuilen yksin kampuksen vanhojen rakennusten välissä ja tuijottelen punaisena kytevää aurinkoa. Viime aikoina olen ottanut tavakseni vain punerruttaa poskiani paukkupakkasissa ja kulkea pitkin kampusta vailla sen kummempaa päämäärää, pysähdellä aina silloin tällöin jonkin rakennuksen eteen ja tunnustella hetken sitä ikuista introverttia sisälläni, joka ei varmaan ikinä tule tukahtumaan vaikka kuinka yritän vetää sen päälle ekstrovertin huntua.

Niinä auringonpunan värjääminä hetkinä usein muistan sen Edgar Allan Poen runon:

And all I loved, I loved alone.

Miesten suhteen taas olen se sama päämäärätön luuseri kuin ennenkin: hullaannun kuin en olisi koskaan ottanut turpaani ja kaivan lisää verta nenästäni ennen kuin edellisen epäonnistuneen ihmissuhteen mustelmat ovat kerinneet haalistua.

En siis ole oppinut mitään uutta; vain tajunnut yhä selkeämmin sen, että eniten satuttaa odotukset, jotka eivät täyttyneetkään, haavekuvat jotka särkyivät ja lupaukset huomisesta, joka ei ikinä oikeasti saavukaan.

Tämä tuli taas todettua viime viikonloppuna vieraillessani halvan virolaisen punaviinin kostuttamassa Lahdessa. Kimppakämpän aamuöisessä kajossa painaudun vasten miestä, joka on jo puolitoista vuotta jyskyttänyt ihastuksena jossain pääkoppani sopukoissa. Olin jokseenkin haltioissani kun minut vedettiin tiukkaan otteeseen ja aivan liki rintakehää, jota vasten painoin korvani kuunnellen sydämen tasaista rytmiä. Tipahdin kuitenkin lopulta pilvilinnoistani, kun kyseinen herra seuraavana päivänä kieltäytyi kahvipyynnöstäni vedoten siihen, että olen hänen parhaimman ystävänsä entinen tyttöystävä - ja totta kai minä ymmärrän, onhan kahvi paljon järisyttävämpi asia kuin nukkuminen lusikassa ja vartaloni kokonaisvaltainen hively.

En toki voi väittää, etteikö pettymys nakertaisi sydämeeni ammottavia aukkoja, joiden syövereissä kaikuu varmasti vielä kauan: ”mutta minä olen silti vielä aivan liian ihastunut unohtaakseni”.

Itsepintaisesta ihastuksestani huolimatta olen kuitenkin oppinut olemaan odottamatta liikoja ja vain nauttimaan matkasta, vaikka aina silloin tällöin kurkkisinkin olkani yli katsomaan niitä, joita en oikeasti halunnut jättää matkan varrelle.

Voisin tietysti jäädä rypemään tähän katuojaan, mutta päätän kuitenkin olla vajoamatta läpi sängynpohjan ja sen sijaan vain jatkaa matkaani. Edes sitten kohti tulevaa iltaa, jonka suussa häämöttää taas uudet bileet, joissa voin mahdollisesti keskittyä reivaamaan itseni hengiltä, kumoamaan taas lisää viinaa ja välttelemään sitä yhtä limaista kauppislaista ja muita herkästi räjähtäviä miinoja. Ja ehkä kaiken sen ohessa pokata uuden kohteen, jonka sänkyyn kaatua pää alkoholin sumentamana. Aina rakentava ratkaisu.

2012-01-24T05:43:00.007+02:00

Puolen viikon putken jälkeen tuntuu hyvältä tarttua johonkin muuhun kuin pulloon. Olen leikkinyt keskushermostoni ohella myös palautuspäivien joustavuudella ja miehillä, joista yksi jäi vittumaisuudestaan huolimatta vähän liiankin hyvin mieleeni. Tapasin JD:n jo muutama viikko sitten, mutta vasta nyt vietimme oikein hauskan ja kuplivan illan, jonka päätteeksi talutin miehen turvallisesti sänkyynsä.

Ilta oli oikein onnistunut mutta muistan muutamia ajatuksia herättäneitä heittoja, jotka sieppasin syvälle mieleni onkaloihin samalla, kun keskityin kumoamaan aivan liian monia jallu- ja tequilashotteja. JD:llä ja minulla on hyvinkin erilaiset käsitykset ympärillä häilyvästä maailmasta, mutta siitäkin huolimatta taisin hieman ihastua häneen, vaikka löysinkin itseni ajoittain raivon partaalta ja tyrmistyneisyyden syvistä rotkoista.

Saimme aikaan mukavan väittelyn seksistä ja helppoudesta, minkä jälkeen ihmettelin taas kerran, miksi seksistä pitää tehdä raja, joka jakaa kunnollisen ja helpon ihmisen. Miksi se raja vedetään seksiin, miksi ei vaikka kädenpuristukseen tai halaukseen tai suudelmaan? Miksi sitä rajaa ei kroppansa jakamisen sijaan vedetä vaikka tunteidensa huoraamiseen? Miksi helppouden raja on siinä, kuinka helposti harrastaa seksiä eikä esimerkiksi siinä, kuinka helposti alkaa seurustella? Enemmänhän seurustelussa antaa itsestään kuin pelkässä seksissä; seurustelussa kun usein antaa sekä mielensä että vartalonsa sen sijaan, että antaisi vartalonsa vain yhdeksi yöksi.

Sehän ei tietysti minulle kuulu, millä kriteereillä ihmiset valitsevat ne, joiden kanssa harrastavat seksiä. Irtosuhteiden ja runsaan seksin harrastamisen tuomitseminen pelkäksi helppoudeksi on kuitenkin niin pinnallinen käsitys, etten voinut pitää suutani kiinni, kun JD väitti irtosuhteiden harrastamisen tekevän ihmisestä helpon ja idiootin, johon ei kannata koskea edes pitkällä tikulla.

Miksi seksistä pitää tehdä pelkkä helppouskysymys, kun se on niin monia muitakin asioita? Se on ilon ja ahdistuksen lähde, läheisyyden vahvistaja, rakkauden ilmaus ja tapa oppia tuntemaan. Se on vallankäytön väline, alistamista ja dominointia, raiskaamista ja väkivaltaa, perustarve ja harmaiden arkipäivien piristys, se on terveellistä ja hyvää tekevää, se on tuhoavaa ja elvyttävää, parantavaa. Se on ristiriitaista, se on rumaa ja kaunista, hyväksikäyttöä ja hyvänä pitämistä, kiihkeää ja laimeaa, puhdasta ja likaista, hyvää ja huonoa, nopeaa ja hidasta. Se on niin monia asioita, etten voi käsittää, miten joku näkee sen vain helppouden rajapyykkinä.

Tietysti seksin ja erityisesti irtosuhteiden harrastaminen voi implikoida helppoutta, sitä että makaa jokaisen vastaantulevan kanssa. Syyt tuohon helppouteen voivat kuitenkin olla hyvinkin moninaisia. Promiskuiteettinen asenne voi toki kieliä seksiaddiktiosta, huonosta itsetunnosta, holtittomuudesta ja itsensä halvalla myymisestä, eivätkä kukasta kukkaan liitelevät ihmiset välttämättä herätä luottamusta kun tietää, että kynnys hypätä vieraaseen sänkyyn voi kyseisten yksilöiden kohdalla olla tavallista matalampi.

Syyt siihen, mikä päällepäin näyttää helpolta voivat kuitenkin olla positiivisiakin. Se mikä päällepäin näyttää vain helpolta, voi olla oikeasti kykyä nauttia seksistä ja uusista tuttavuuksista ilman sen suurempia kynnyksiä. Se voi kertoa helposta ja mutkattomasta asenteesta seksiin, jossa ei välitetä siitä, saako helpon naisen tai miehen maineen, sillä seksi itsessään on arvokkaampaa ja tärkeämpää kuin se, mitä muut mahdollisesti sen harrastamisesta ajattelevat. Se voi myös kertoa varmuudesta, siitä että on aivan vakuuttunut haluavansa toisen tässä ja nyt, vaikka tarjolla olisi kymmeniä muitakin.

Tällöin helppous ei siis välttämättä ole helppoutta ollenkaan. Se, että lähtee jonkun mukaan heti tämän nähtyään ei kerro vielä sitä, kuinka monen ihmisen on sinä iltana tai kenties elämänsä aikana hylännyt tai jättänyt ottamatta. Joskus joku ihminen vain iskee niin lujaa, ettei ole syytä vengoitella luontoaan vastaan vain sen takia, että pelkää leimautuvansa helpoksi.

JD:n mielestä seksiä ei kuitenkaan voi harrastaa ensimmäisellä tapaamisella leimautumatta helpoksi ja saamatta tyhmän ja idiootin naisen kuvaa. JD:n mielestä helppous korreloi suoraan älykkyyden kanssa, sillä älykkäät naiset eivät kuulemma koskaan anna ensitapaamisella. (Mikä mahtava kehäpäätelmä, muuten.) Myönnän toki, että runsaan ja vapaamielisen seksinharrastamisen seurauksena voi saada tietyn maineen, jota olisi ihan järkevää miettiä, vaikka itseäni maineet ja statukset eivät ole oikeastaan koskaan juurikaan kiinnostaneet.

Olisin voinut nauraa JD:n väittämälle räkäisesti mutta sen sijaan hillitsin itseni ja mietin, kuinka hirvittävän helppoa tuollaista miestä olisi manipuloida pihtaamalla muutaman viikon tai vaikka saman tien muutaman kuukauden. Se olisi JD:n mielestä osoitus älykkyydestä, mutta onnittelisin itseäni kyllä ennemminkin itsehillinnästä. Olisin pidättäytymisen jälkeen aivan yhtä tyhmä kuin ennenkin - itse asiassa luulen, että älykkään sijasta tuntisin itseni lähinnä niin turhautuneeksi, etten kykenisi ajattelemaan muuta kuin seksiä, mikä varmasti antaisi jonkin aivan muun kuin älykkään kuvan.

JD ei kyennyt perustelemaan, miksi pidättäytyminen seksistä korreloi älykkyyden kanssa, mutta hän oli silti hyvin hanakka tuomitsemaan jokaisen, joka kaatuu sänkyyn ensitapaamisella. Ihan kuin seksiä saisi harrastaa hyväksytysti vasta, kun on tapaillut niiden kliseisten kolmien treffien ajan tai vasta, kun tuntee toisen läpikotaisin. Ihan kuin silloin olisi jotenkin parempi ihminen. Mistä edes voi tietää tuntevansa toisen tarpeeksi hyvin ja voiko toista edes koskaan tuntea läpikotaisin? En edes tiedä, kykenenkö tuntemaan itseäni läpikotaisin. Miksi vetää sellainen raja, jonka jälkeen seksiä voi harrastaa leimautumatta helpoksi jos sellaista rajaa ei edes voi määritellä?

Minä olen ainakin oppinut joistain ihmisistä enemmän päivässä kuin joistain vuodessa. Olen harrastanut seksiä poikaystävän kanssa ja olen harrastanut seksiä ensimmäisellä tapaamisella ihmisen kanssa, jonka tunsin jo muutaman tunnin jälkeen paremmin kuin tämän kyseisen poikaystävän koskaan. Olisi hauskaa tietää, kumman JD leimaa helpommaksi.

Vai onko kyse tuntemisen sijaan rakkaudesta? Seksin harrastaminen ilman rakkautta koetaan useissa puheenvuoroissa jotenkin iljettäväksi ja tunteettomaksi, mutta unohdetaan, että on olemassa muitakin tunteita kuin ne, jotka koetaan rakastettunsa kanssa. Tietysti seksi syvien tunteiden ja tutun ihmisen kanssa voi olla merkityksellisempää kuin seksi tuntemattoman kanssa, mutta ei se tarkoita, etteikö seksi ilman sen kummempaa kiintymyssuhdetta voisi myös olla merkityksellistä ja kaunista, hyvää.

Eikä se, että harrastaa merkityksetöntä seksiä tarkoita sitä, etteikö silti kykenisi harrastamaan merkityksellistäkin sellaista.

Tietysti jokaisella on oikeus ahdistua seksistä tai siitä, kuinka helposti sitä harrastetaan tai miten huolettomasti siihen suhtaudutaan. Sisälläni kuitenkin kiehahtaa jonkin verran, jos joku kokee oikeudekseen määritellä, mitkä ovat oikeat syyt ja tavat harrastaa seksiä. Loppujen lopuksi seksi on kuitenkin niin henkilökohtainen asia, vaikka sitä voikin yrittää sulkea yleisten määritelmien sisään.

Jollain tavalla kuitenkin ymmärrän JD:n aggressiivisen reaktion seksiin ja sen helppouteen. En toki tiedä hänen syitään, mutta joskus tässä sekavassa maailmassa vain haluaa tehdä joistain asioista yksinkertaisen ehdottomia ja leimata niinkin monisyisen asian kuin seksin pelkäksi rajaksi, jonka jälkeen ihmiset muuttuvat helpoiksi ja typeriksi, huonoiksi.

Seksi usein pitää sisällään niin monia käsityksiä, määritelmiä, tunteita ja muistoja, että on kai jollain tavalla helpottavaa tehdä siitä mahdollisimman yksinkertaista, kuten sitten vaikka sen saatanan rajapyykin huonon ja hyvän ihmisen välille.
Itse en kuitenkaan halua sulkea sitä purkkiin, jossa se vain on sen sijaan, että se kehittyisi, kasvaisi ja eläisi, kaikessa monimuotoisuudessaan.

Charlotte: How can you not know anything about him? You slept with him!
Samantha: I fucked him. He made me come six times, that's good enough for me.
Charlotte: Why do you always have to talk about sex like that?
Samantha: Because I can.
Charlotte: Sex is something special, it's supposed to happen between two people who love each other.
Samantha: Or, two people who love sex.

2012-01-20T06:42:00.003+02:00

Tässä vielä pienessä sievässä ja huimauksessa voin todeta, että tämän kaupungin baarit alkavat pikkuhiljaa muuttua miinakentiksi, joilla yrittää parhaansa mukaan puikkelehtia, ettei räjähtäisi heti kättelyssä kappaleiksi. Eilinen alkaa talloutua nyt jo ehtoopuolelle kääntyneen illan jalkoihin, mutta mielessä kummittelee vielä pieni muisto keskiviikon ihmissuhdedraamantäyteisestä illasta ja aamuyöstä, jonka päätteeksi kaverin poikaystävä suuteli väkisin poskelle ja kuiskasi korvaani minun olevan hänen - ja minä vain mietin, olisiko nyt elämäni ensimmäisen bitch slapin aika.

Melkein harmittaa, etten jättänyt hehkuvanpunaista jälkeä toisen poskelle, mutta se harmitus tuntuu pieneltä tämän aamuyön rinnalla. Jossain neonvalojen säteissä tavoitin J:n tutun naaman, mutta tutun vilkutuksen sijaan J katsoi minua synkällä, halveksuvalla katsella ja käänsi päänsä pois niin, että todella tunsin, kuinka välirikkomme muuttui taas astetta konkreettisemmaksi. Tämä on kaikki, mitä enää saan: välttelevä katse ja kavahtava vartalo, kun yritän koskettaa. Miten pahalta se tuntuukaan, vaikka J oli se, joka mokasi. Ja silti minusta jotenkin tuntuu, että olen pilannut kaiken.

Yritin muutaman itsepintaisen säälittävän hetken saada katsekontaktia, mutta J vältteli minua niin ansiokkaasti, että tajusin lopulta antaa olla ja antaa J:lle vihdoin sen elämän, johon minä kuulun enää haalistuvana muistona. Katosin tanssilattian tungokseen ja liu’uin hetken ohi entisten pokien ja pyristelin irti uusien käsien kouraisuista, kunnes tunsin oloni niin yksinäiseksi, että päätin hivuttautua puolitutun viereen baaritiskillä ja täyttää keskustelulla tyhjiön sisälläni.

Ihastuin ehkä hieman tähän vaaleaan ilmestykseen, joka muuttui keskustelun edetessä yhä tutummaksi. Jopa niinkin paljon, että annoin hänelle koko nimeni ja oikean puhelinnumeroni. En tosin usko, että hän tulee ikinä soittamaan mutta päässäni soi vain "saat minut nyt halvalla, poisheittohinnalla". Halasin pyörätelineiden luona hyvästit tälle uudelle tuttavuudelle, joka lupasi soittaa minulle läähättäviä puheluita aamuyön pikkutunneilla, enkä ole aivan varma, oliko tuo heitto vitsi vai ei. Ainoa, mitä tiesin sillä hetkellä oli yksinäisyyteni, joka kaipasi kuollakseen olkapäätä, jota vasten painautua ja itkeä sisällä vellovat valtameret kuiviin.

Hoipertelin lopulta kaunista siksakkia taksitolpalle ja kurkistelin vähän väliä olkani yli ja ihmettelin, kuinka saappaat painoivat hankeen surullisen yksinäisen ja kiemurtelevan askeljonon. Taksikuski ihmetteli, miten tällainen tyttö on menossa yksin kotiin, ja melkein pyysin hänet luokseni mutta nousin kuitenkin ennen kuin kerkesin avata suuren suuni. Kotona lukkiuduin tulikuumaan suihkuun pienen veitsen kanssa ja painoin sitä tiukasti rintakehää vasten kuitenkaan viiltämättä. En tiedä, miksi mutta se tuntui vain jotenkin lohduttavalta, kuin olkapäältä, jota vasten painautua.

Nyt vain möllötän tässä, enkä edes tiedä, mitä olen kirjoittanut. Humala alkaa kai pikkuhiljaa hälvetä, sillä olen inhottavan tietoinen tentistä, joka häilyy puolentoista tunnin päässä, enkä tietenkään ole lukenut sanaakaan. Kykenisinpä tekemään jotain muuta kuin tätä, kykenisinpä ottamaan itseäni niskasta kiinni. Itkettää nykyään niin hirvittävän helposti, siihen ei tarvita kuin lause, kuin sana, kuin katse. Itkettää.

I've been looking for someone to shed some light
Not somebody just to get me through the night

2012-01-18T04:00:00.011+02:00

S:n vierailu oli mahtava muisteluineen, toista vuosikymmentä jatkuneen ystävyyden vaalimisineen, biletyksineen, juoruiluineen, kikatuksineen, kasvonaamioineen, leffamaratoneineen, kokkailuineen - ottamatta lukuun episodia, jonka jälkeen pidättelin itkua vieraspatjalla omassa keittiössäni ja kelasin päässäni sitä tapahtumasarjaa, joka teki minusta tämän tylytetyn vieraan omassa kodissani.

Syy ei todella ollut S:ssä vaan J:ssä, joka nöyryytti minua ystäväni edessä, eikä tehnyt elettäkään poistaakseen dissailevaa kaveriaan, jolle kaikesta paskasta huolimatta tarjosin ruokaa, juomaa, yösijaa, taksimatkan. Lopulta päässäni kiehui niin yli, että tilasin taksin suoraan alaoven eteen ja heivasin molemmat itseään täynnä olevat kusipäät ulos kämpästäni, jonka ulko-oven napsahduksen jälkeen hengitin niin syvään kuin ihminen vain voi hengittää. Niin syvään, etten olisi päässyt enää takaisin pinnalle, ellei S olisi tullut luokseni ja purskahtanut kanssani hillittömään nauruun koko absurdin episodin päätteeksi.

Jostain aivan käsittämättömästä säälinpuuskasta päästin kuitenkin J:n takaisin sisään, mistä seurasi vain lisää huutoa ja tylytystä. Jokainen piikikäs lause tuntui saavilliselta paskaa, joka kaadetaan väkisin kurkusta alas, kunnes lopulta on niin täysi, ettei kykene edes hengittämään kunnolla. Jaksoin hetken nakella sitä samaa paskaa takaisin J:tä kohti, kunnes lopulta vain käänsin pääni seinää kohti ja tuijotin sitä sanomatta sanaakaan, jolloin J oivaltavasti huusi minun olevan niin saatanan kiittämätön ja helvetin vaikea ihminen.

Niiden lisäksi olen J:lle mitä ilmeisemmin myös ihminen, jonka huoneen voi vallata lupaani kysymättä niin, että lopulta minulle jäi vain vieraspatja, korvissa kaikuvat sanat ja tunne siitä, että jotain on mennyt rikki tavalla, ettei sitä enää voi korjata.

Makasin siinä riitojen raiskaamassa aamuyössä ja tunnustelin mieltäni samalla tavalla kuin pienenä tunnustelin tykyttävää päätäni, jota kivisti vahvojen miesten käsien riepottelu. Mietin sitä, kuinka yksinäiseksi sitä voikaan tuntea itsensä ja annoin kaipauksen suolaisen meren tuoda rannalleni hajanaisia muistoja, joissa exäni riitojen jälkeen käpertyi viereeni ja silitti hiuksiani, pyysi anteeksi ja painoi lämpimän vartalonsa vasten omaani.

Kaikkea sitä, mitä J ei koskaan ole osannut tehdä.

S:n jo lähdettyä takaisin kotikaupunkiinsa J lopulta soitti ja sopersi puhelimeen anteeksipyyntöjä paitsi itseltään myös mulkulta kaveriltaan. J sanoi, etten voi rankaista häntä siitä, ettei hän tehnyt mitään kaverinsa huutaessa minulle, ja tavallaan J on oikeassa. Eihän J voi olla vastuussa kaverinsa käytöksestä, mutta jos puhutaan kaveruuden kriteerien täyttämisestä, niin minulle tekemättömyys voi olla aivan yhtä paha kuin teot.

Ei J satuttanut minua vain loukkaavilla teoillaan ja sanoillaan, vaan myös tekemättömyydellään, kunnioittamatta ja arvostamatta jättämisellään, puolustamatta jättämisellään. Eikä tämä todella ollut ensimmäinen kerta.

J:lle tämä on taas vain yksi riita, joka pitäisi kuitata ja painaa villaisella, mutta totuus on, ettei tämä ollut vain yksi riita; tämä on jotain perustavanlaatuisempaa. En vain kykene antamaan anteeksi ja jatkamaan kaveruuttamme kuin ennenkin, kun tuntuu, että jotain on särkynyt niin, ettei sitä voi korjata. Kuin jokin tätä kaveruutemme rakennelmaa pitkään kantanut korsi olisi naksahtanut poikki ja päästänyt kaiken rysähtämään päälleni.

there's no more rabbits in my hat to make things right

En enää tiedä, mitä tehdä. Tiedän vain, että tarvitsen etäisyyttä. Kylmää ja suurta fyysistä etäisyyttä. Syvempää kuin se järjetön henkinen etäisyys, jonka tunsin siinä riitaisassa aamuyössä, vaikka J:n hengityksen tasainen rytmi valui päälleni viereisestä huoneesta.

2012-01-09T22:02:00.007+02:00

Kämppiksen synttäreiden nimellä kulkevat kotibileet omassa kämpässä ovat maanpäällinen helvetti, kun paniikkikohtaus on tuloillaan eikä voi paeta minnekään, ei varsinkaan sulkeutua omaan huoneeseen, joka on täynnä täysin tuntemattomia ihmisiä ja kohoavia tölkkivuoria. Selvisin lopulta korvia särkevien naurujen ja liian lähelle tuppautuvien ihmisten keskellä, kun sain aina välillä napattua J:n tutusta kädestä kiinni ja revittyä siitä koko miehen kanssani milloin parvekkeelle pakkaseen jäädyttämään kurkussa tulvivan meren liikkumattomaksi, milloin rappukäytävään lyyhistymään pölyisille lattioille.

Olisin toki voinut tyynnyttää sisällä kuohuvaa ahdistusta yksinkin mutta uskon, että J:stäkin oli helpottavaa päästä pois niiden tuntemattomien ihmisten keskeltä. Ainakin J:stä on mukavaa tuntea olevansa se, joka pelastaa minut - vaikka hän rappukäytävän hiljaisuuteen päästyämme käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja röyhkeästi ujutti kätensä kaula-aukostani sisään. Normaalisti tuollainen olisi villiinnyttänyt minut, mutta nyt se tuntui vain uuvuttavalta. Siltä kuin kaikki tämä olisi jatkunut jo sata vuotta eikä ikinä loppuisi, kuin olisin ikuisesti tuomittu ottamaan vastaan miesten puristelevia käsiä, työntyviä sormia, jäykistyviä elimiä.

Tietysti minä osaan jollain tasolla innostua J:n ehdotuksista, kuten edellisen illan päähänpistosta, joka vei meidät keskellä yötä jonkin syrjäisen hotellin parkkipaikalle. Takapenkkien aktiviteettien ikkunat huurruttavasta voimasta huolimatta kuitenkin tuntui kuin sisälläni olisi ollut enemmän pakkasta kuin ulkona. On vain niin vaikea antaa asioille sen suurempaa arvoa, kun olen lasketellut jo hyvän aikaa johonkin outoon turtumukseen, jossa joskus mielihyvää tuottaneet asiat ovat menettäneet merkitystään.

Kaiken jälkeen piirsin auton ikkunaan sormellani sydämen ja yritin peittää ärsyyntymistäni, kun J puhui radiosta kuuluvan Evanescencen kappaleen päälle. Eihän J tietenkään voinut tietää puheensa häiritsevän minua, mutta siitäkin huolimatta se tuntui vähän samalta kuin joku olisi puhunut oman ääneni päälle, sulkenut korvansa siltä vaikertavalta olennolta sisälläni, joka haluaa vain kadota ja olla hiljaa. I'm so tired of being here, suppressed by all my childish fears.

Vihaan tätä kun asiat eivät enää sytytä, vaikka tiedän niiden joskus leimauttaneen minut liekkeihin niin, että tuntuu kuin syntyisi uudelleen. En halua olla se, joka kokonaisvaltaisen nauttimisen sijaan vain etsii nopeasti vaatteensa penkkien välistä ja toivoo pian pääsevänsä oman huoneensa rauhaan, jota kukaan ei saa rikkoa. Vielä vähemmän haluan olla se, joka ei osaa antaa J:lle sitä arvoa ja huomiota, jonka hän ansaitsee, vaikka minua välillä ärsyttääkin jatkuva ehdottelu ja vonkaus.

J ei ehkä ole se, joka tulee pyytämättä ja vastaa kysymättä tai se, joka tietää sanani ja tunteeni pelkästä katseesta tai muutamasta eleestä, mutta J osaa piristää minua olemalla se ihana hullu, jonka ihoon taiteilimme kämppiksen kanssa kyseenalaisia tekstejä ja kuvioita aamuyön luovina hetkinä. Tietysti tasapuolisuuden nimissä piirsimme permanent-tussilla myös omaan ihoomme, mutta aamuyön nauruista huolimatta olin vain helpottunut, kun J lopulta iltapäivällä lähti ja saatoin lukkiutua yksin tulikuumaan suihkuun ja hinkata itsestäni pois ihooni piirretyt kuviot ja toisen tuoksut.

2012-01-03T06:26:00.005+02:00

Olen kahden viime päivän ajan vain nukkunut. Nukkunut ohi kahden herätyskellon piinaavan piipityksen, nukkunut ohi viestejä ja puheluita tulvivan kännykän, nukkunut ohi tapaamisten ja ihmisten, nukkunut vain herätäkseni nyt tähän kylmään aamuun mättämään naamani täyteen nuudeleita, pakastepizzoja, lakupusseja, vaaleaa leipää, juustoa - ja tietysti fiksun ihmisen tavoin päätynyt tämän kaiken jälkeen peilailemaan itseäni hysteerisesti peilistä, josta näkyy kuinka kehoni pullauttelee jatkuvasti uusia makkaroita entisten väleistä.

Olo on tunkkainen ja tukkoinen, enkä kestä ajatella ensi viikolla alkavaa lukukautta, tenttejä, tehtäviä ja velvollisuuksia, joita olen epätoivoisesti pakoillut koko loman ajan. Nyt kun olen vihdoin saanut raahattua perseeni pois pääkaupungin syleilystä takaisin opiskelukaupunkiin, rästitehtävien kuuma hengitys tuntuu yhä kosteammalta niskassa, muistuttaen, etten koskaan tule pääsemään karkuun, en koskaan.

Vuosi 2012 ei siis tähän mennessä ole tuonut mitään muutosta entiseen, mutta ainakin itse vuoden vaihtuminen oli mahtava. Pakenin Helsingistä, jossa olen laskenut kaikki aikaisemmat lähtölaskennat uusille vuosille, ja suuntasin kulkuni Lahteen R:n ystävän pippaloihin. Tietysti oli vaikea välttyä kyselyiltä menneestä suhteestamme, mutta onneksi kärsimätön ja mukavuudenhaluinen mieleni on koulinut minusta tarpeeksi sulavakielisen kiemurtelemaan itseni pois tukalista tilanteista ja muutenkin kulkemaan sieltä, missä aita on matalin.

Tietysti R:n ja minun välit ovat enemmän kuin kiemuraiset mutta en kadu hetkeäkään, että päätin hylätä ne Helsingin ahdistavan hienostuneet parikutsut, joissa olisin riekkunut ainoana sinkkuna ympäripäissäni ja sammunut pää vessanpöntössä, kun muut olisivat poistuneet sivistyneen tyylikkäinä vuoden vaihtumisen jälkeen takaisin ihaniin keskusta-asuntoihinsa puolisoidensa käsipuolessa.

Ilta Lahdessa oli niin kauniin soljuva, ei ollenkaan sellainen törmäilevä ja mustelmainen kuten pääni ainaisissa worst case scenarioissa sen kuvittelin olevan. Panttasin osallistumistani viime hetkeen asti ja olin jo jättämässä kyseiset juhlat välistä typerien pelkojeni takia, joissa minusta ei pidetä eikä kukaan kestä juttujani muutamaa minuuttia kauempaa. Uusien ihmisten tapaaminen toki kiehtoo minua suunnattomasti, mutta samalla jännitän sosiaalisia tilanteita hyvinkin paljon, minkä takia uusi vuosi tuntemattomassa seurassa ängettynä johonkin puiseen omakotitaloon kuulosti pelottavalta.

Olen niin usein jännittänyt vieraita kasvoja, yrittänyt analysoida katseiden vivahteista, mitä ihmiset minusta mahdollisesti ajattelevat ja aina uskonut sen olevan jollain tavalla negatiivista ja lopulta paennut baariin etsimään jonkun miehen, jonka matkaan lähtiessäni voin ainakin olla satavarma siitä, mitä minusta halutaan.

Nyt pakosuunnitelmille ei ollut mitään tarvetta, pelot jäätyivät pystyyn jonnekin pakkaseen eivätkä seuranneet minua sen ihanan omakotitalon lämpöön, jossa saatoin keskittyä olennaiseen eli poksauttelemaan skumppapulloja, laskemaan uuden vuoden lähtölaskennat noin kymmenen kertaa, tuijottamaan alla avautuvaa Lahtea valoineen, tutustumaan aivan hulvattomiin tyyppeihin ja nauramaan vatsalihakseni kipeiksi, tanssimaan valssia aamuyön kajossa ja lopulta nukahtamaan R:n viereen, joka vielä viimeisillä voimillaan kuiskasi yhä rakastavansa.

2011-12-31T06:15:00.003+02:00

Rästitehtävien vuori kasvaa päivä päivältä, eikä minun korkeanpaikankammoinen mieleni tietenkään tee elettäkään kiivetäkseen edes loivinta rinnettä, joten mitäpä muuta tekisin kuin huipulle kiipeämisen sijaan vain tippuisin vielä alemmas ja eksyisin hämyiseen kellaribaariin tuplasokkotreffeille.

Itse asiassa Helsingin yössä on hyvinkin helppo päästä suoraan huipulle, vaikka se onkin kovin erilainen huippu kuin se, jonka päälle kipuavat menestyjät ja voittajat. Nimittäin joinain päivinä Helsingin yö levittäytyy kylmänä merenä, jonka aaltoihin on niin helppo hukkua, kunhan vain on tarpeeksi epäonnekas törmäämään sieltä täältä pilkottaviin jäävuoren huippuihin, jotka vievät pohjaan vahvimmankin huviristeilijän. Minun jäävuoren huippuni oli kai se viimeinen shotti, joka vei minut tällä kertaa pohjaan, jossa en ollut aikaisemmin vielä käynytkään.

Heräsin siis lopulta Itä-Vantaalta vierelläni mies, joka kiihkossaan kutsui minua huoraksi niin monta kertaa, että se alkoi jo tuntua jonkin sortin laululta, vähän niin kuin huonolta karaoke-esitykseltä, joka minun oli pakko kuunnella loppuun asti. Olisin toki voinut valistaa sitä vantaalaista baritonia laulun oikeista sanoista, mutta tarkemmin ajatellen, en enää oikein itsekään tiedä, mitä huora edes tarkoittaa. Huora-sana on niin käytetty ja puhkipantu, että se on lopulta löystynyt avoimeksi aika lailla mihin käyttöön vain. Sen sisään on tungettu pieniä ja suuria merkityksiä, vihaa ja kiihkoa ja asioita, jotka eivät sen sisälle kuulu. Se on raiskattu ja hakattu niin, etten lopulta enää hahmota, missä sen ääriviivat oikeasti menevät.

En usko, että se toinenkaan oli sen kummemmin selvillä huora-sanan ääriviivoista, eikä minua totta puhuen oikeastaan edes kiinnostanut kuulla. Tuskinpa hänellä oli kykyä täyttää sitä sanaa kovinkaan syvällisillä merkityksillä, aivan kuten hänellä ei ollut kykyä täyttää tätä huoraksi kutsumaansa naista kovinkaan syvälle yltävillä ulokkeilla.

Laiha sen sijaan on sana, jonka merkitys ei ole vielä kulunut olemattomiin, vaikka senkin ääriviivat ovat hyvinkin määrittelijästä riippuvaisia. On jokseenkin kiehtovaa tuntea, kuinka toisen kädet risteilevät vartalollani, kunnes lopulta jumittuvat kylkiluiden ja lonkkaluiden kohdille ja antavat liikkumisvuoron suulle, joka kysyy, syönkö minä ikinä mitään vai olenko kenties jotenkin sairas. Minun käsitykseni laihasta on tietenkin paljon vähemmän, olenhan kuitenkin normaalipainoinen, mutta toisen kauhistelut tuntuvat siitä huolimatta pelottavan hyviltä.

Nyt yritän olla ajattelematta noita laihuuskommenttien tuomia kiksejä, sillä niiden tavoittelu saattaa työntää minut vain uuteen helvetilliseen laihduttamisen kierteeseen. You see, madness, as you know, is like gravity. All it takes is a little push.

Pakko kuitenkin myöntää, että suurempaa nautintoa sain sen Itä-Vantaan ihmeen tökkiessä kylkiluitani ja huokaillessa minun olevan laiha, kuin sen tunkiessa elintään sisääni ja huokaillessa minun olevan huora.

2011-12-30T05:32:00.011+02:00

Kyllähän minun olisi pitänyt tietää paremmin ja pysyä R:n kanssa pelkässä satunnaisessa seksisuhteessa, jossa ei vaihdeta kuulumisia muusta elämästä, vaan mitäkuuluu-kysymykset viskataan lattialle revittyjen vaatteiden sekaan. Jossain vaatteiden etsiskelyn lomassa nostin kai sen kysymyksen kuitenkin uudelleen käteeni. Olin ehkä jo puristamassa sen muodottomaksi palloksi, jonka heittää roskien mukana pois mutta jotenkin vain päätin säästää sen, vaikka vastaus siihen on kuin avain lukkoon, jonka takaa löytyy vain katkeraa tilitystä yli vuosi sitten kuopatusta parisuhteestamme.

En lopulta tiedä, miksi päätin vastata ja syventää kanssakäymistämme. Ehkä alitajuisesta halustani saada vahvistus olemassaoloni turhuudelle, saada raipaniskuja, halveksuntaa, alistusta, räkäistä naurua, vihaa. Eikä R petä minua tälläkään kertaa, vaan muutamien keskustelujen jälkeen olen taas tilanteessa, jossa kuulen olevani naiivi, typerä, idiootti, helppo ja se, jonka kunnon miehet kiertävät kaukaa.

Viha kihisee sisälläni, mutta silti minä janoan tätä. Jokin toisen halveksunnassa on masentavuuden lisäksi niin kiehtovaa, ihan kuin maailman palaset loksahtaisivat kohdalleen ja tuntuisi jälleen joltain muulta kuin tyhjältä. R:n viha työntyy sisälleni terävänä ja polttelee sisuksissani, kunnes lopulta sulaa oman itseinhoni magmaan ja muuttuu omakseni. Minun vihakseni, tutuksi itseinhoksi, joka poreilee vatsanpohjassani sietämättömänä kutinana, jota en voi raapia vaikka käsien naarmut muuta väittäisivätkin.

Tätä toisen vihan adoptointia voisi kutsua mielettömän hyväksi kritiikinottokyvyksi mutta oikeasti tämä on kaukana siitä. Kritiikinottokyky on jollain tavalla kykyä seuloa jyvät akanoista, mutta minä olen R:n arvostelun suhteen seula, joka päästää melkeinpä minkä vaan lävitse. Aivan kuten en osaa syödä kohtuudella ja kehoani kuunnellen, en myöskään malta erotella ja analysoida R:n vihaa, vaan ahmin sen kaiken sisälleni ja vaalin omanani: syy on aina minussa, minä en osaa ottaa kritiikkiä, minun pitää aina saada viimeinen sana, minä olen kuvottava, minä en osaa käyttäytyä, minä en ole sitä ja minä en ole tätä.

Kyse ei välttämättä ole siitä, ettenkö osaisi hahmottaa rakentavaa kritiikkiä halveksunnasta, vaan siitä, että minä otan vihan sisälleni, vaikka tietäisinkin sen olevan perusteetonta. Kyse on suhtautumisestani itseeni kohdistuviin negatiivisiin tunteisiin: siitä, kuinka juoksen avosylin niitä vastaan, vaikka ne heitettäisiin eteeni kuinka ontuvina ja perusteettomina tahansa. Minä otan vihan mutta en lopulta katso, minkälaisen vihan sisälleni otan; mikä viha vain käy, kunhan se ruoskii ja satuttaa, saa kouristelemaan ja itkemään itseni kuiviin.

Tietysti tällainen ajattelu on lapsellisen säälittävää, möyrimistä majesteetillisessa itseinhossa ja ylhäisessä yksinäisyydessä jonne en päästä ketään eri mieltä olevaa, mutta tässä on myös jotain paljon perustavanlaatuisempaa. Tässä itseinhoisessa elämäntyylissä on tietty turva ja vakaus, jonka varaan olen rakentanut olemassaoloni jo niin kauan, etten osaa olla ilmankaan. Ihminen usein hyväksyy sen, minkä kuvittelee ansaitsevansa, ja jos koen olevani huono, niin on helppoa ottaa vastaan kaikki se paska, minkä toinen suoltaa - vaikka sitten vain kiihdyspäissään ja tarkoittamatta.

En lopulta osaa sanoa, vihaanko itseäni niin sydämeni pohjasta kuin kuvittelen vai rakastanko vain sitä vahvaa tunnetta, jonka itseviha mahdollistaa. Jokin pieni rakkaus itseäni kohtaan sisältäni täytyy kuitenkin löytyä, sillä kun tunnustelen sisälläni sykkivää inhoa, pystyn hahmottamaan jonkin möykyn joka ei kuulu minulle. Kaiken sen sisuskalujani polttelevan kihinän seasta pystyn erottamaan hehkuvan vihantunteen, joka ei sulaudu itseinhoiseen maailmaani, vaan säteilee minusta muualle ja karkaa piikikkäinä sanoina kohti R:ää.

Syy vihaani R:ää kohtaan ei ole siinä, että hän luettelee huonot puoleni; se on siinä, että hän luulee tietävänsä paremmin kuin muut. R nojaa koko painollaan joustamattomiin teorioihinsa maailmasta ja pyörittelee päätään ylimielisen huvittuneena, kun vihjaan hänen käsityksiensä olevan rajoittuneita ja yksipuolisia. Ylpeys on asia, jota en siedä kovinkaan hyvin (vaikka tietysti harjoitan tätä kuolemansyntiä itsekin enemmän kuin laki sallii), ja R:n ylimielinen suhtautuminen inhimillisiin virheisiin saa minut vapauttamaan osan sisälläni kiehuvasta vihasta häntä kohti.

R näkee vain tyhmyyden siinä, missä oli myös hulluutta ja rakkautta eikä ymmärrä, kuinka kaikki ne loputtomat sängyn pohjalla vietetyt päiväni eivät olleet vain laiskuutta vaan myös taistelua, kidusten kasvattamista ja opettelua hengittämään surussa, joka ei vieläkään ole tukehduttanut minua lopullisesti. Tietysti minä olen se R:n kuvailema säälittävä räpiköijä, jonka elämä kuluu hukkaan juostessa pitkin humalaisia iltoja ja räkäisiä baareja, mutta R ei kuitenkaan kykene käsittämään, ettei ainoa taivas jonka niinä ”hukkaan heitettyinä” öinä näin ollut se, jota tuijottelee maatessaan humalaisena katukivetyksellä. On nimittäin olemassa korkeuksia, joihin paradoksaalisesti pääsee vasta, kun uskaltaa päästää irti ja hypätä alas tuntemattomaan.

En siis kiellä, ettenkö olisi se harmaa, rampa lintu joka ei koskaan kohoa niihin samoihin ylihinnoiteltuihin kattohuoneistoihin, joissa R mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulee asumaan. Se, mitä R ei kuitenkaan huomaa on, että tämän kuluneen ja vaisun pinnan alla kihisee, elää, myrskyää ja kasvaa. Saatan olla se R:n kuvailema pesästään tipahtanut untuvikko, joka ei koskaan oppinut lentämään mutta R ei kuitenkaan huomaa, että sisältäni löytyy kuitenkin ulkokuortani vahvempia lintuja, joiden siivillä olen lentänyt kauemmas kuin hän pystyy käsittämään. Niin kauas, että pysyn aina tuhansien siivenmittojen päässä, vaikka aina silloin tällöin kaatuisimmekin samaan sänkyyn.

Minä harmaa varpunen, sisälläni tuhansia mustia korppeja.

2011-12-27T23:33:00.030+02:00

En muista Liptonin oikeaa nimeä, mutta ilmeisesti ihmisen kanssa pystyy keskustelemaan hyvinkin pitkälle ilman sitä. Nimen sijaan muistan vain hämärän baarin ja ne kolme muuta miestä, joiden mukaan tällä jätkällä on aina kaksi teepussia mukanaan, joten tyydyin kutsumaan häntä tuttavallisemmin Liptoniksi. Lipton ei ollut silloin yön pikkutunneillakaan kovinkaan innostunut lempinimestään, joten välttelen nytkin lipsauttamasta mitään teehetkiin liittyviä heittoja.

Liptonilla on minuun kahdeksan vuoden etumatka, mutta en kuitenkaan ole kovinkaan kiinnostunut kuromaan etäisyyksiä välillämme umpeen muussa kuin fyysisessä mielessä. Lipton kehuu elämänsä olevan elokuvaa, tapahtumarikasta ja uskomatonta, ja minä taas mietin, kuinka uskomatonta onkaan, että niin hullua elämää elävä mies voi olla näin tautisen tylsä. En ole ikinä syttynyt ylpeilevistä miehistä, mutta käännän kuitenkin vartaloni astetta enemmän Liptonia kohti ja yritän olla vilkuilematta pubin muuta tarjontaa ja viereisen pöydän miesseuruetta.

Lipton kiskoo huiviinsa ginger alea, sillä ei kuulemma usko tasoittavan parantavan darraansa, mikä on sääli sillä muistaakseni hänen juttunsa olivat mielenkiintoisempia alkoholissa marinoituina. Promillein parantavan voiman sijaan Lipton uskoo voodooseen ja henkiolentoihin, mikä saa minut nostamaan katseeni punaviinilasini kiehtovasta maailmasta. Lipton selittää suu vaahdossa mustan magian voimasta, ja minä mietin huvittuneena, missä vaiheessa nuo vartin välein sätkää käärivät kädet nappaavat päästäni muutaman suortuvan mystisiin keitoksiin, joissa kiehutetaan koko surkea tieteellisen ajattelun riivaama olemukseni taivaan tuuliin.

Tunnustaessani uskomattomuuteni ja uskonnottomuuteni Lipton pyörittelee päätään kuin lapselle, joka ei ymmärrä mitään maailmasta ja sen salaisuuksista, jotka kerrotaan vain harvoille. Tietysti maailma on täynnä mystiikkaa ja salaisuuksia, joita en ikinä tule ymmärtämään, mutta ei asioihin tarvitse lyödä henkimaailman leimaa vain sen takia, että on aivokapasiteetiltaan liian vajavainen ymmärtämään. Mieluummin minä tunnustan vajavaisuuteni ja myönnän, etten tiedä kuin väitän tietäväni selittämättömien asioiden johtuvan henkimaailman vaikutuksista.

Ehkä siis pidän voodoota taikauskona mutta en silti kiellä, etteikö voodoossa olisi mystisten elementtien ohella jotain hyvin inhimillistä ja järjellä selitettävää. Minä uskon rituaalien turvaa tuovaan tunteeseen ja yhteisen ajatusmaailman yhdistävyyteen. Uskon myös manipulointiin ja erilaisiin aineisiin, jotka laittavat pään ja kropan sekaisin, mutta sienien avulla saadun transsitilan ja harhojen kutsuminen suureksi osaamiseksi ja taikakykyjen hallinnaksi on vain ahneutta ja kunnian ottamista itselleen jostain, mikä ei oikeasti ole omaa ansiota.

En kuitenkaan ole hylännyt mystiikkaa, vaikka sen merkitys minulle onkin ajatussuunnan ja elämäntavan sijaan lähinnä vain synonyymi intuitioon nojaamiselle ja salaisuuksien selvittämättä jättämiselle. Nimittäin joskus on vain niin paljon kiehtovampaa olla analysoimatta ja selvittämättä asioiden todellista ydintä ja vain antautua vaistojensa vietäväksi.

Nyt leikittelen, että Liptonissa on muutakin kiehtovaa kuin vain kauniisti ylöspäin kaartuvat suunpielet ja katse, joka porautuu juuri sopivasti kutittamaan ihoni alle. En edes halua selvittää tämän tupakantuoksuisen miehen perimmäistä olemusta, vaan pitäytyä vihreiden silmien kätkemässä salaisuudessa, joka ei ikinä paljasta karua totuuttaan eli sitä, ettei Liptonissa välttämättä ole yhtään mitään muuta kiehtovaa tai erikoista.

Liptonin katse on vain juuri sellainen, jota en ole koskaan ennenkään osannut väistää: tiivis, leikittelevä, eloisa, täysi. Se luo illuusion siitä, että sellaisen katseen takana olisi oikeasti jotain muutakin, vaikka en voi olla varma onko tuon miehen pinnan alla mitään sen suurempia salaisuuksia. Tosin siihenhän mystiikan kiehtovuus ehkä perustuukin: suljettu käsi kiehtoo enemmän kuin avattu, vaikka suljetun käden sisällä ei mitään olisikaan. Siksi minua ei kiinnosta tutustua Liptoniin kovinkaan syvällisesti; haluan vain matkata jonnekin pimeään loukkoon, jossa voimme olla jakamatta mitään muuta kuin katseita ja kosketuksia.

Lipton kietoo kätensä ympärilleni, mikä saa minut toivomaan, että tuo käsi johdattaisi minut jonnekin vielä hämärämpään paikkaan kuin tämä hentojen jouluvalojen hallitsema pub. Itse asiassa mystiikka on minulle hieman sama asia kuin hämärästi valaistu huone: se on tunnelman luontia. Hämärässä valaistuksessa asiat näyttävät usein niin paljon esteettisemmiltä kuin kirkkaiden spottivalojen alla, jotka repivät silmiä eivätkä anna armoa virheille; samoin mystiikkaan turvautuminen antaa minulle rauhan ja tauon ajattelusta, joka niin usein paljastaa, etteivät omat tuntemukseni välttämättä olekaan niin syvällisiä ja kauniita kuin luulin.

Joskus on vain niin paljon kiehtovampaa olla tietämättä, etteivät rakennetut pilvilinnat oikeasti kestä totuutta.

Sometimes ignorance is bliss.

Neljän tunnin istuskelun jälkeen päätämme lopulta nousta ja repiä itsemme irti värikkäiden sohvatyynyjen upottavasta pehmeydestä. Salaisuuksien tavoin Helsinki piileskelee jossain yön pimeydessä ja hengittää hiljaa, kun kävelemme kohti Rautatientoria. Sanat tipahtelevat harvakseltaan kuten askeleetkin, joiden määränpäästä en ole vielä aivan selvillä mutta hiljaa mielessäni toivon, että Lipton johdattaisi minut jonnekin hämärään, vaikka jonnekin laitakaupungin pimeille laitamille, pois keskustan värivalojen hehkusta. Ehdotuksien sijaan Lipton kuitenkin tiputtaa minut mystiikan kaipuisista haavekuvistani ja vain suutelee minua tiukasti bussiaikataulujen kellertävien numeroiden edessä ja jättää minut seisomaan hölmistyneenä yksinäisyyteeni.

Bussissa peilailen itseäni naarmuisista ikkunoista ja olen varma, etten ole tarpeeksi viehättävä otettavaksi mukaan. Ehkä Liptonkin halusi säilyttää jonkinlaisen illuusion minusta, eikä herätä vierestäni aamulla, jolloin päivän valkenemisen lisäksi voisi valjeta tylsyyteni ja tavanomaisuuteni. Tai ehkä värittömyyteni valkeni Liptonille jo nyt, ja siksi istun yksin öisessä bussissa ja mietin, miksi matkustan ilman seuraa kohti kotia, missä kaikki on niin läpikotaisin tuttua, kun voisin olla matkalla kohti tuntematonta, missä kaikki on niin kovin arvaamatonta.

Tai ehkä sinkkuelämä on tehnyt minusta kyynisen naisen, joka ajattelee jokaisen miehen vain pyrkivän hameen alle ja jos ei pyri, niin minussa on varmasti jotain pahasti vialla. Niin tai näin, syy Liptonin lähtöön jää minulle salaisuudeksi, eikä se tunnu ollenkaan kiehtovalta - lähinnä turhauttavalta ja latistavalta. Tämä on epätietoisuutta, josta sikiää rumia ajatuksia; ei sitä ihanaa salaperäisyyttä, joka luo kauniita mahdollisuuksia sinnekin, missä niitä ei oikeasti ole.

En minä oikeasti edes haikaile Liptonin perään, minä vain kaipaan sitä hämärää, joka peittää epävarmuuteni ja rumat ajatukseni itseäni kohtaan. Sitä hämärää, jossa voi unohtaa olemassaolonsa säälittävyyden ja olla autuaan tietämätön siitä, että jostain hämärän rajamailta nousee vielä valo, joka särkee pimeään tottuneet silmät ja kauniin illuusion, jonne aina silloin tällöin paeta itseään.

2011-12-20T05:45:00.014+02:00

R työntää sänkeään vasten herkistynyttä ihoani ja hyrisee matalia ääniä, jotka värähtelevät kaulani kuopissa saaden lopulta koko kehoni hytkymään hillittömän naurukohtauksen hyppysissä. Sietämätön, kutittava väreily etenee varpaisiin ja sormenpäihin asti, ja vaikka potkin ja sätkin, en voi olla himoitsematta lisää, sillä samalla kun endorfiineja vapautuu, vapaudun minäkin jonnekin kauas omista päänsisäisistä vankiloistani. Jonnekin missä kivuntunteet vähenevät ja maailman paino kevenee.

Keho kouristelee mutta silti tuntuu kuin maailmani rentoutuisi, huokaisisi vihdoin pitkän jännittymisen jälkeen. R painelee juuri oikeita kohtia, liikuttelee sormiaan pitkin kehoni herkkiä liipaisimia, joista vetämällä minusta purkautuu ulos paperinohuiden seinien lävistäviä nauruluoteja. Suljen silmäni ja tähtään suustani sinkoilevia naurunremahduksia umpimähkään päin tapetteja välittämättä laisinkaan siitä, onko minulla edes lupaa tappaa tämän laitakaupungin rähjäisen kerrostalon hiljaisuutta ja naapureiden kotirauhaa.

R katselee, kun kiemurtelen sängyllä hänen vierellään kuin mielipuoli ja ehdottaa, että ehkä minun olisi sittenkin pitänyt nukkua muutama tunti tai päivä enemmän, mutta minä vain vedän hänen huulensa lähemmäs ja annan matalan äänen kutittaa ihoani ja nauruhermojani. R:n ääni kulkee mekaanisena aaltoliikkeenä pitkin kehoani, nuolee kylkiä ja imaisee koko valkoisen ihon peittämän olemukseni laineisiinsa, joiden alle haluan hautautua, hukkua, vajota, pohjaan saakka. Haluan lisää matalia ääniä, syvältä kumpuavia sanoja, jotka hipsuttelevat pitkin kehoani, kutittavat leukani alla ja laskettelevat pitkin käsivarsiani aina lakanoita puristaviin sormenpäihini asti.

Kiemurtelen ja kiherrän kuin lapsi, joka nauraa ilman sen kummempaa syytä, ilman aikuisten maailman estoja. Nauran kaikelle, mille vain voi nauraa niin, etten enää edes tiedä, mille nauran tai miksi nauran. Nauran maailman kadoksiin, nauran pois syyt ja seuraukset, nauran pois menneisyyden ja tulevaisuuden ja jätän vain tämän naurun, tämän hetken jossa olen niin kiinni, etten tiedä muusta. Nauran pois sen tiedon, joka tuo tuskan ja nauran itseni niin tajuttomaksi, etten enää edes muista elämäni säälittävyyttä, toivottomuutta.

Nauran koko kurjan elämäni kumoon niin, ettei jäljellä ole enää kuin muuta kuin tyhmän pääni sumentava hullu kiherrys, joka vie minut pois tästä maailmasta, pois jalkoja upottavasta loskasta ja hiukset latistavasta rännästä, pois kylmiltä lattioilta joilla makasin sanomatta sanaakaan ja pois kahviloista joissa puhuin kuluneita latteuksia tuntemattomille turhuuksille, pois päivistä jotka eivät koskaan alkaneet ja pois päivistä jotka eivät koskaan loppuneet, pois päivistä jotka eivät koskaan ottaneet mukaansa ja pois päivistä jotka eivät koskaan päästäneet irti, pois turtuneista tunteista ja lamaantuneista ajatuksista, pois velvollisuuksien ja palautuspäivien loputtomasta oravanpyörästä.

Kauas pois koko säälittävästä elämästäni, jonka kumiseva tyhjyys nyt täyttyy kohisevalla verellä, sykkivällä tunteella joka värjää talven valkaiseman ihoni hehkuvan punaisille läikille - kauniimmille kuin yksikään niistä maailman nyrkkien takomista sinertävistä mustelmista, kellertävistä ruhjeista.

2011-12-15T14:55:00.001+02:00

Kolmen leluosaston kiertämisen jälkeen olen jokseenkin pettynyt Kenien heikkoon tarjontaan. Kyllähän lapsien pitää luonnottoman naiskuvan lisäksi saada myös luonnoton mieskuva, jonka täydellistä pyykkilautavatsaa vasten voi silittää ruman todellisuuden ohueksi ja rypyttömäksi. Kenien ohella tosin Barbietkin näyttävät muuttuneen paljon niistä, joilla leikin joskus kultaisella 90-luvulla. Ihan kuin tarjonta olisi jotenkin kulahtaneempi tai sitten muistan vain väärin, mikä on luultavasti varteenotettavampi vaihtoehto, kun varhaislapsuuteni on muutenkin niin kovin hämärän peitossa. Muistan kuitenkin minulla ja siskollani olleen lähemmäs 20 toinen toistaan hemaisevampaa Barbieta, joiden elämään kuului peruskotielämää ja perhesuhteita, muuttumisleikkejä ja kaveruutta, kieroilua ja sotkuisia suhteita, seksuaalista häirintää, viettelyä, sadomasokismia ja muita ihan normaaleja pikkulasten leikkejä.

En tosin kiertänyt Kenien perässä tehdäkseni todellisuudestani komeampaa ja muovisempaa, vaan ilahduttaakseni rakasta kämppistäni joululahjalla ja itseäni siinä samalla mahdollisella antamisen ilolla. Kämppikseni nimittäin suoltaa aikamoisella tahdilla hulvattomia riimejä, ja mitä muuta runoilija tarvitsee kuin kukkakuvioisen lehtiön, seksikaupan härskin kynän ja muusan. Lehtiö ja kynä, jonka vartta koristavan miehen pikkupöksyt lähtevät painovoimaa hyväksikäyttäen löytyivät vaivatta, mutta varteenotettavan miesmuusan löytäminen leluosastolta osoittautui lähestulkoon yhtä hankalaksi kuin sellaiseen törmääminen baarissa.

Kenin sijaan päädyin ostamaan hopeaiset, hävyttömän ylihinnoitellut sydänkehykset, joiden sisuksiin tungin jotain paljon arvokkaampaa, jotain muistamisen arvoista. J:n auliilla avustuksella taiteilin jotain olennaista erääseen alkusyksyn humalaiseen kuvaan, jossa riekumme kämppikseni kanssa haalarit vyötärölle sidottuina ja naamat kaikkea muuta kuin peruslukemilla. Nyt sydänkehysten sisällä sykkii meidän lisäksi myös kaikkia tapaamiamme huumorihahmoja ja supermiehiä edustava Spiderman sekä Pate Mustajärven irvokas naama, joka edustaa kaikkia niitä lukemattomia setämiehiä, jotka lähentelivät meitä ja joita me puolestamme lähentelimme jopa niin paljon, että osa lähti karkuun.

En ole aivan varma, miksi kuva näyttää niin uskottavalta. Ehkä J:n kuvanmuokkaustaidot ovat vertaansa vailla tai sitten kuva vain vastaa muokattuna melkeinpä paremmin todellisuutta kuin muokkaamattomana. Jotenkin vain tuntuu, että tämä kuva on hulvattomuudessaan inspiroivampi muusa kuin kuin yksikään muovinen Ken.

Meidän pikku perhe. Hullujen maailma, joka pyörii sittenkin.

2011-12-14T05:12:00.007+02:00

En ole enää muutamaan viikkoon tärissyt kylpyhuoneen laatoilla, käpertynyt sikiöasentoon ja kuvitellut laattoja kohduksi, josta vielä syntyä johonkin muuhun todellisuuteen kuin ympärillä häilyvään tahmaiseen aikaan. En edelleenkään tiedä, haluanko elää elämääni mutta en vain jotenkin jaksa enää paeta itseäni lyömällä jokaisen ajatukseni tohjoksi vasten baarien lattioita. Toisaalta en halua kohdata itseänikään ja käydä mieleni kanssa pitkiä ja uuvuttavia tappeluja joiden jälkeen vain ymmärrän taas selkeämmin, kuinka turha ja typerä nainen olenkaan.

Vauhti tuntuu kuitenkin hiipuneen jostain syystä niin, että alan taas hahmottaa ympärillä häilyvien asioiden ja menneiden päivien ääriviivoja, halusin tai en. Onneksi juomiseni on niin humalahakuista, että suuri osa tapahtumista ei ole luultavasti edes kerinnyt painautua mieleeni, joten ehkä ne eivät ikinä voi ryöpsähtää esiin muistini syövereistä. En ole ylpeä siitä, että tuhoan aivojani ties millä mutta joskus on helpottavaa kääriä muistinsa jonkinlaiseen tefloniin, etteivät kaikki rumat tapahtumat tartu sen pintaan.

En oikeastaan ole varma, ovatko päässä leijailevat hailakat kuvat peräisin unimaailmasta vai maailmasta, jossa olen seikkaillut ollessani edes jotenkuten hereillä. Ehkä sillä ei kuitenkaan ole juurikaan väliä, sillä kaikista päässäni välähtävistä kuvista huolimatta minulla ei ole käsissäni oikeastaan mitään muuta kuin turta olo, ylitetyt deadlinet ja rästitehtävien kasvava vuori, jota kiivetessäni olen varma, että kuolen hapenpuutteeseen tai pyörryn korkeanpaikankammosta ja tipahdan takaisin matelemaan niille koville, kylmille lattioille joille kuulunkin.

2011-12-13T11:30:00.011+02:00

Syön turkkilaista jogurttia pikkulusikalla suoraan purkista ja tuijotan eteeni näkemättä mitään helpotusta tai ulospääsyä. On niin sietämätöntä lopulta pysähtyä ja ymmärtää, etten ole vieläkään päässyt itseäni karkuun, vaikka eteisessä lojuvien kenkien pohjat ovat kuluneet ohuiksi ja naarmuisiksi. Levottomuudestani ja juurettomuudestani huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) kaikki tuntuu nykyään vain junnaavan paikoillaan. Odotan unta enkä oikeastaan tiedä, odotanko enää mitään muuta. Jos elämällä ei ole tarkoitusta, mitä ihminen odottaa?

En ole ikinä uskonut, että elämällä olisi mitään korkeampaa, ulkoapäin annettua tarkoitusta, mutta joskus elämäni tuntui kuitenkin edes tähtäävän johonkin muuhunkin kuin kuolemaan. Tai ainakin luulen niin; lapsuus tuntuu niin kovin sumuiselta, etten kykene muistamaan paljoakaan, mutta uskon kuitenkin olleeni varsin huoleton pikkutyttö, jonka päästä löytyi edes jonkinlaisia haaveita tai tulevaisuudenkuvia. Tai ehkä silloin oli helppo haaveilla, sillä mikä tahansa tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin puristua siinä riitojen repimässä kodissa. Silloin haaveilin poispääsystä ja nyt kun olen päässyt pois, en enää tiedä mistä haaveilisin.

Maailmassa ei tunnu olevan enää päämääriä, joihin saavuttuaan voisi lopettaa juoksemisen. Tuntuu kuin saapuisin aina vain uusiin risteyksiin, joissa kaikki tiet näyttävät samoilta enkä enää hahmota, mikä on tärkeää ja merkityksellistä. Tuntuu, että on aivan sama minkä tien valitsen, kun mikään ei oikein tunnu antavan vihjeitä siitä, mihin suuntaan kulkea.

En usko elämäni tarkoituksettomuuden johtuvan liiallisesta valinnanvapaudesta, vaan siitä, etten kykene näkemään mitään vaihtoehtoa kovinkaan käänteentekevänä. Aina joskus luulen löytäneeni lupaavan tähden jota seurata, mutta pian kuitenkin huomaan vain kaartaneeni takaisin tähän samaan ahtaaseen lähtöpisteeseen, jossa mietin kuka oikein olen ja mitä oikein tunnen. Tuntuu että on aivan sama, kuinka paljon askeleitani kulutan, kun kaikki tiet näyttävät vievän vain sinne, missä jo tällä hetkellä olenkin: uuteen risteykseen, jossa kaikki tiet näyttävät samoilta.

Määränpään puuttuessa elämä ei enää tunnu matkalta, vaan näennäisestä juoksemisesta huolimatta lähinnä seisomiselta pölyisellä levikkeellä, jonne yksikään bussi ei ole enää moniin pitkiin vuosiin pysähtynyt. Toisaalta mikään ei oikeastaan tunnu odottamisen arvoiseltakaan, kun en enää usko minkään tuovan helpotusta ja muutosta. Asiat saattavat tuoda hetken huuman, mutta mikään ei kuitenkaan koskaan pysty viemään pois tätä murskaavaa melankoliaa, joka ei koskaan päästä pakoon vaikka juoksisin kuinka kauas.

Olen niin jumittunut kaikkeen tähän paskaan, joka velloo sisälläni, kaikkeen tähän kuvottavaan kuonaan ja saastuneeseen mössöön joka paisuu sisälläni taikinaisena ja tukehduttavana syöden asioiden merkitykset ja tarkoitukset. Toki voisin ajatella elämän olevan tarkoituksellisuuden löytämisen sijaan vain sen suurempaan päämäärään tähtäämätöntä elämisen tahtoa mutta en ole aivan varma, haluanko elää tätä elämää; en tosin tiedä, haluanko kuollakaan, vaikka joskus salaa toivon tukehtuvani siihen kaikkeen, mitä milloinkin tungen ahnaaseen suuhuni.

Olen niin jumissa itsessäni, niin saatanan jumissa ettei elämä enää ole pitkään aikaan liikkunut; se on vain jumahtanut mutaisiin uomiinsa.

2011-12-05T03:02:00.015+02:00

Hymyilen R:lle läpikuultavien verhojen takaa ja nojaan vasten kylmää ikkunalautaa ja vasten sateista yötä, joka valuu Lahden Aleksanterinkadulle jossain ikkunan takana. Kaupungin valot leikkivät ujosti iholla ja jättikokoisen sängyn valkoisilla lakanoilla mutta muuten kaikki on niin kovin hämärää. Huone on hämärä, meidän välimme ovat hämärät, menneisyys ja tulevaisuus, kaikki on niin hämärää, niin kiehtovan salaperäistä, että uteliaisuus sisälläni kuplii kuin poretabletti joka liukenee himon valtamereen saaden kiihkon sisälläni tulvimaan.

Tämä tapaaminen syntyi minun aloitteestani aivan kuten seurustelusuhteemmekin kolme vuotta sitten, mutta suhteestamme maksettiin kovempaa hintaa kuin tästä hotellihuoneesta ikinä. Erostamme on pian kulunut jo vuosi, mutta R sanoo, ettei ole oikein vieläkään toipunut suhteestamme, jonka haavat märkivät rumina ja umpeutumattomina saaden R:n yhä huutamaan minulle naama punaisena. En edes tiedä, ansaitsenko kaikkea sitä loukkaantumista, turhautumista, vihaa, pettymystä mutta en ole vieläkään osannut pysyä poissa. Palaan kuin rikollinen rikospaikalle, jonka maassa yhä näkyy kuolleen suhteen piirretyt viivat.

Kuolleiden tapahtumien ja tunteiden ääriviivojen lisäksi on kuitenkin on olemassa jotain, mikä ei ikinä kuollut ja kylmennyt. Jotain minkä ääriviivoja ei koskaan pysty piirtämään ja kesyttämään. Jotain minkä takia en tunne itseäni vain rikolliseksi joka palaa rikospaikalle vaan myös ihmiseksi joka palaa niin, että tuli korventaa sisuskaluja ja sulattaa pakoreittejä tähän talveksi kääntyneeseen syksyyn.

Irtaudun ikkunan äärestä ja kuvittelen, kuinka nyt lähestyessäni R:ää hypin yli kaikkien niiden kuolleiden ruumiiden ääriviivojen kaatuakseni sinne, missä elossa selviytynyt himo sulkee minut ja R:n kehäänsä päästämättä ulos. Tiedän, että R:n kanssa säätäminen on loppupeleissä vain hirvittävää energiantuhlausta mutta siitäkin huolimatta kaikki voima valuu säästelemättä sisältäni tähän hetkeen, tähän mieheen edessäni, allani, päälläni, takanani, sisälläni. R vetää minut syliinsä, kuljettaa käsiään pitkin kehoani ja antaa niiden liukua sisään saaden minut värisemään tavalla, johon kukaan muu ei koskaan ole elämäni aikana pystynyt. Päässä suhisee, hämärtyy, enkä minä enää tiedä, missä toinen alkaa ja toinen loppuu; vartalot sulautuvat toisiinsa niin saumattomasti, että minä repeän saumoistani enkä enää välitä, tulenko ikinä parsituksi takaisin kasaan.

Yön pikkutunneilla nälkä ajaa meidät Lahden hiljaisille kaduille etsimään jotain millä hiljentää vatsassa möyrivä murina. Löydämme lopulta pizzerian, jonka listoilta valitsemme täytteitä enkä minä jaksa ahdistua kaloreista tai leviävästä vartalosta, vaikka vasta vuosi sitten istuin erään lahtelaisen keittiönpöydän ääressä yli 10 kiloa laihempana ja katselin, kuinka R tyhjensi jääkaapin sisusta omiin sisuksiinsa.

Laihuus tuntuu niin toisarvoiselta nyt. Kaloreiden laskemisen sijaan tuijottelen vain tyhjän pizzerian värikkäitä jouluvaloja ja mietin, kuinka näiden halpojen puitteiden suojissa lepää jotain niin kallisarvoista. Tämän hetken hienous ei johdu puitteista, vain meistä kahdesta ja tästä jaetusta hetkestä, jossa yhteinen menneisyys muuttuu yhden yön ajaksi yhteiseksi nykyisyydeksi, kunnes taas pian katoaa takaisin sinne, minne kuuluukin.

Meistä ei enää ikinä tule sitä, mitä me joskus olimme, mutta siitäkin huolimatta muistot kipuavat nyt hetkellisesti tämän konstailemattoman pizzerian sisälle, joka karuudessaan muistuttaa kaikista niistä muistakin rähjäisistä paikoista, joissa me löysimme rakkauden. Istun muoviselle tuolille R:ää vastapäätä odottamaan pizzan valmistumista ja muistelen niitä muitakin karuja areenoita, joilla rakkaus silloin joskus tapahtui.

Muistan elämäni ensimmäiset rakkaudentunnustukset R:n vanhempien talon kylmällä kivilattialla ja muistan kaikki ne kuumat kesäpäivät, kun sininen lava-auto rämisi alla ja hiki kuvioi tummia jälkiä vaatteisiin, jotka pian revittiin yltä ja heitettiin puolivalmiin kellarihuoneen pölyiselle lattialle. Muistan Lappeenrannan karsean opiskelijasolun ja sen liian pienen sängyn, jossa lämmitimme toisiamme kun patterit jäätyivät talven tuiskuissa. Muistan hetket Iltatähden rappioromanttisessa hehkussa, kun Lappeenranta sykki sydäntalven kylmyyttä mutta R:n kädet kietoutuivat villiviininä ympäri kehoani kuin kevään lämpimimpinä päivinä.

Muistan kaikki ne matkat siinä punaisessa, katsastamattomassa romuautossa, muistan entisen duunipaikkani sekaisen takahuoneen ja kuluneen oranssin kassakaapin, jota vasten R otti minut niin vahvasti, etten enää jaksanut miettiä asiakkaita, vartijoita tai turvakameroita. Muistan kesäpäivät R:n soluasunnon rähjäisellä sohvalla, jossa söimme pussinuudeleita ja hengitimme toisiamme, selvisimme hengissä kaiken sen lohduttomuuden keskellä.

Ennen kaikkea muistan sen karuakin karumman ajan Koskelan pienessä soluasunnossa, jonka ikkunoista katselin kuinka lopputalvi liimaantui sumuna harmaiden kerrostalorivien kylkiin mutta minun sisälläni kevät oli jo pitkällä. Se oli aikaa rakkaudentunnusten jälkeen, jolloin minä opettelin vuotamaan, rakastamaan vaikka se sattuikin niin helvetisti, että pelkäsin kuolevani. Silloin minä kirjoitin runon nimeltä ensimmäinen tulvani:

kevät on vielä kaukana
ja silti
jää pinnallani ohenee
repeää railoiksi

tunteet hiirenkorvilla
ojentuvat ja suoristuvat vehreiksi lehdiksi
nuput puhkeamaisillaan
kääntävät päänsä aurinkoon,
ihmiseen vierelläni

tässä lämmössä
kaikki kasvaa niin helposti
ja niin hirvittävän suureksi

se sattuu mutta niinhän kasvaminen aina
pitää raivata tilaa, kaataa entisiä muureja
saapua uusille
ja tänään minä todellakin olen
tullut aivan uusille rajoille
sinne missä ei ole rajoja

sinne missä sydän tulvii
yli uomiensa

niin vihdoin olen minäkin
löytänyt
tämän kadonneen vuodenajan

kevätaurinkoni,
rakkaani

Silitän pizzerian värikästä muoviliinaa ja toivon, että R muistaa tämän kaiken sitten joskus, kun asuu New Yorkin kattohuoneistossa ja siemailee martinia katsellen alla avautuvaa Keskuspuistoa. Toivon, että sitten kun R on jättänyt nämä karut kulmat taakseen hän muistaisi, että kerran niissä tapahtui jotain, mitä ei halua jättää taakseen, unohtaa.

En tiedä, tulenko minä ikinä pääsemään pois näistä maisemista mutta minne ikinä päädynkin, tiedän jotenkin muistavani kaikki nämä karut areenat ja sen, että niistäkin huolimatta se tärkein areena ei kuitenkaan kestänyt. Loppujen lopuksi väliä ei ole sillä, tapahtuuko rakkaus ryysyissä vai rikkauksissa; tärkeintä olisi, että suhteen pohja kestäisi. Se on kuitenkin puitteita olennaisempi areena.

Meidän ongelmamme eivät ikinä johtuneet siitä, että kulutimme soluasuntojen lattioita upeiden parkettien sijaan; kyse oli niistä askelista jotka otettiin tai jätettiin ottamatta toistemme välillä. Me talloimme vuosien aikana suhteemme pohjan niin ohueksi, että sen päällä lepäävä raskas rakkaus lopulta rämähti läpi mädäntyneiden lautojen.

Sillä eihän rakkaus koskaan kuollut; meidän suhteemme ei vain enää jaksanut kannatella sitä.

2011-11-29T19:12:00.001+02:00

En halua liikkua, en kävellä, en juosta, en lähteä pois huoneestani, sillä jokainen askelma tuntuu sihahdukselta, siltä kuin elämä sammuisi hiljaa niin, että jäljelle jää vain savu joka peittää näkyvyyden ja vetää rajan minun ja maailman väliin.

Se savu on aamulla keuhkoissa, saa yskimään verta ja oksennusta, kulkee sisään ja ulos hengityksen mukana, virtaa suonissa ja iskee moukarilla kipuaaltoja pitkin pääkoppaa. Ulkona se häilyy lumeen painautuneissa jalanjäljissä, liukenee punaisena laskevaan päivään ja tummansinisenä nousevaan iltaan, eikä koskaan nuku; se vain valvoo ja kasvaa, pitenee kuin varjot.

Savuinen, näkyvyyden peittävä melankolia leijuu talojen rakenteissa, valkeassa nuoskassa ja harmaassa loskassa, bussin penkeillä ja kasvoilla jotka hymyilevät ja sanovat jotain, mikä menee jotenkin ohi, katoaa siihen samaan sumuun, joka varasti elämänikin.

Kaikki on jotenkin niin pinnoitettua ja peiteltyä. Maailma tuntuu paketoidulta ja kääreisiin suljetulta, mutta ei sellaisiin jotka avataan jouluna suuren odotuksen kiertäessä suonissa. Ei ole odotusta, ei ole enää mitään. Ei ole jäljellä enää mitään muuta kuin tämä hiljenevä, pysähtyvä aika, joka ei kuitenkaan kerkeä pysähtymään ennen jyrkänteen reunaa, josta se luiskahtaa omaan kuolemaansa.

En enää ymmärrä tätä ollenkaan. Kuljen ulkona tuijotellen ympärilleni kuin lapsi, joka ei ole koskaan ennen nähnyt mitään vastaavaa, eikä kukaan muu tunnu huomaavan, että maailmaa ympäröi yhä tiheämmäksi käyvä savuverho jonka taakse ei kohta enää näe.

Liikaa hajanaisia ajatuksia joista ei saa kiinni, liikaa rakoilevia tunteita, joiden välit tilkitään tällä harmaana massana vyöryvällä alakuloisuudella. Kaikki peitellään huolellisesti, koko hajoava ja rakoileva maailma niin, ettei minnekään jää pieniäkään ilmataskuja joissa hengittää jotain muuta kuin tätä järjetöntä melankoliaa.

En saa mistään kiinni, en enää tiedä mitään, osaa mitään. Kaikki menee aina ohi ja minä olen jumittunut ikuisesti tänne, missä melankolia tulvii yli äyräiden. Haluan lopettaa hengittämisen, sammuttaa valot ja vetää verhot eteen, maata vain hiljaa ja nukkua pois täältä. En saa itsestäni enää mitään ulos, en sanoja, en kyyneleitä, en huutoa. En saa tätä ulos.

lauantaiaamun tajunnanvirtaa

2011-11-26T09:53:00.008+02:00

E tuntuu äkkiä rajautuvan mielihalujeni ulkopuolelle, kun puhelimeni piippaa levottomana viestejä, joiden lähettäjän kohdalla lukee J:n nimi. J pyytää saada vaihtaa edes muutaman sanan ja minä tunnustelen hetken, kuinka impulssit sisälläni heräilevät ja aloittavat huutonsa, joka rikkoo E:n asunnon raukean tunnelman. Yritän sysätä puhelinta syrjään mutta pian löydän itseni E:n eteisestä vetämästä takkia päälleni ja sopertamasta E:lle jotain vanhasta ystävästä ja ihan pikaisesta piipahduksesta. E vastustelee lähtöäni, mutta päästää minut kuitenkin menemään, kun lupaan tulla takaisin vartin päästä.

Ulkona sade vihmoo naamalle ja heittää hiuksia sekaisin, kun yritän paikantaa J:tä marraskuun mustassa yössä. Tunnustelen nihkeänä häilyvää perjantaita ja tuijottelen kerrostalojen nukkuvia silmiä, kuuntelen kuinka ne hengittävät syvään. Mietin, kuulevatko ne, kuinka rinnassa kiihtyvä syke ottaa vauhtia ja hyppii yhä korkeammalle kurkkuun, kun ihon alla paisuva kuohuna asettuu trampoliiniksi sydämeni alle.

J:n lähestyvä siluetti saa yhä enemmän kiehtovia yksityiskohtia, kun välimatka välissämme kapenee ja kapenee. Lasken levottomasti katulamppujen valokeiloja välissämme ja ajattelen, kuinka houkuttelevasti ne pilkkovatkaan yön pimeyteen valoisia estradeja, joille haluan päästää kaikki haluni hyppimään vapaina ja vallattomina. Kun lopulta saavutamme saman valokeilan, hyökkään lupaa kysymättä suoraan J:n kaulaan ja suutelen suulle, kierrän kädet J:n ympärille, enkä edes ole varma miksi. En jaksa ajatella syitä ja vielä vähemmän seurauksia.

Pikaisten kuulumisten ja suudelmien vaihdon jälkeen minun pitäisi lähteä mutta J:n ehdotukset yöstä keskustassa hänen kanssaan saavat minut unohtamaan E:n, joka odottaa että käpertyisin viereen nukkumaan. En edes tiedä, mitä haluan eniten mutta sen ajatteleminen tuntuu niin järjettömän raskaalta, että annan hetkellisten mielihalujen kuljettaa minua kohti kulloistakin päämäärää.
Ja nyt E tuntuu jo olevan aivan liian kaukana vaikuttaakseen tähän hetkeen, jossa J seisoo edessäni ja maanittelee heikkoa mieltäni kohti baarien pyöritystä.

Vedän keuhkoni täyteen sateista ilmaa ja kuuntelen hetken, kuinka sisälläni kuohuu. Marraskuu sataa sisälleni maanisena merenä ja minä kuljen virran mukana kuin kuollut kala imeytyen jokaiseen kylkiäni nuolevaan virtaan, joka nyt kuohuu vierelläni J:n hahmossa.
Tunnen, kuinka pahuus ui meressä sisälläni, kun soitan E:lle ja syljen puhelimeen valheita ja ontuvia selityksiä. E:n ääni humahtaa pettyneenä sisään korvastani ja kulkee hetken läpi sumean pääni, kunnes lopulta karkaa toisesta korvastani ulos loppusyksyn kosteaan pimeään.

J kietoo kätensä ympärilleni, kun suuntaamme kämpilleni suorittamaan baarivaatteiden vaihdon, joka muutaman vastustelevan hetken jälkeen lopulta osoittautuukin vaatteiden vaihdon sijaan suunnitelman vaihdoksi. Marraskuun nihkeys ei ole vielä ehtinyt kuivua poskilta, kun minä ymmärrän, ettei baarisuunnitelma ikinä tule täytetyksi, vaan se tipahtaa helisten vasten lattiaa kun J painaa minut vasten seinää, ja pian minä olen käsikahleilla sidottu toisen armoille ja tähän hetkeen, jossa en edes jaksa pyristellä vastaan.

Kahleista vapautumisen jälkeen J kysyy, miksen minä ikinä ihastunut häneen. Mietin kulunutta vuotta, jonka olemme tunteneet, muistoja ja tunteita, enkä osaa vastata. Hahmottelen mielessäni yhtälöä, joka saisi aikaan ihastumisen mutta muuttujien paikat pysyvät yhtä ratkaisemattomina kuin vaikeimmissa matikan kokeissakin. Entiset ihastukset kulkevat nauhana päässäni, kun pureskelen kuvitteellisen kynän päätä ja syljen sen purut ulos sanoina, jotka kaikuvat onttoina ja kykenemättöminä vastaamaan kysymykseen.

Ehkä minä en ikinä ihastunut J:hin mutta siitä huolimatta välitän hänestä luvattoman paljon. J on se, jonka löydän aina uudelleen ja se, josta en halua päästä eroon vaikka tunteenpuuskissani muutun melodramaattiseksi kakaraksi, joka kitisee ja paiskoo ovia suhteemme nenän edestä. Ja kuitenkin aina muutaman hetken päästä sulan taas ja avaan oven, jota vasten olen ensin ottanut lukua ja yrittänyt tyynnyttää myrskyä sisälläni. En oikeastaan ymmärrä, miten J kestää minua hetkeäkään mutta ymmärtämättömyydestä huolimatta olen siitä hirvittävän kiitollinen.

Sitä paitsi, ihastus voi kuitenkin olla ohimenevää mutta J:ssä on jotain niin paljon kestävämpää. Jotain sellaista, mikä ei mene ohi.

Tosin, niin paljon kuin arvostankin kestävyyttä näinä hauraina aikoina, en voi kuitenkaan olla tuntematta pientä pistoa sisälläni. Ahne kun elämän suhteen olen (ja ahneilla tunnetusti on paskainen loppu), on myönnettävä, että janoan sitä ohimenevääkin ihastuksen tunnetta. Tarkemmin ajatellen, minulla on aivan suunnaton ikävä ihastumista, sitä kitkerän ihanaa pistelyä vartalossa, joka hulmahtaa liekkeihin aina kun näkee toisen vaikka vain unissaan.

Pelkään vain, että kykyni tuntea ihastumista on painautunut jonnekin holtittomasti vaihtuvien mielihalujen ja impulssien jalkoihin. Nyt minulla on vain tämä tuli, joka jättää miesten puristavien käsien kautta palohaavoja kehooni. Tuli, joka ajaa minut sänkyihin ja kuitenkin nuolee selkääni niin, etten pysty jäämään.

Haluaisin jäädä. Edes vähäksi aikaa.

2011-11-23T05:14:00.001+02:00

Tuntuu kuin olisin koko ajan jossain välitilassa, jota ympäröi yhä vain puristavammiksi käyvät muurit. Aivan kuin pääni seinät liikkuisivat koko ajan lähemmäs, mikä saa muutenkin klaustrofobisen mieleni ahdistumaan entisestään. Täällä ei ole tilaa kohota katonrajaan tarkastelemaan itseään kauempaa, jotta ehkä näkisi itsensä kokonaisuudessa sen sijaan, että jatkuvasti eksyisi omien häilyvien ääriviivojensa sokkeloon. En edes tiedä, onko siinä elämän "kaukaa näkee lähelle" -paradoksissa mitään todellista helpotusta, mutta näissä ahtaissa olotiloissa tartun mihin vain, joka kuulostaa edes jokseenkin hyvältä, vaikka sitten siihen, että on mentävä kauemmas, että näkisi lähelle.

En vain tiedä, kuinka pääsisin kauemmas, kun elämäni tuntuu ruosteiselta romuautolta puristimien välissä. Elämän kutistumisen myötä myös ajatukset tuntuvat käyvän yhä ahtaammiksi ja pienemmiksi. Ne kiertävät maanista kehää miehistä rahan tuhlailuun, impulssista toiseen tähtäämättä oikein mihinkään kestävään. Kaikki tuntuu kertakäyttöiseltä mössöltä, jota minä vain käytän kerta toisensa jälkeen uudestaan vaikka kaikki on jo kulunut puhki, aivan kuten minäkin.

Maailmani tuntuu niin ahtaalta ja se käy yhä ahtaammaksi, kun elämäni hiljalleen puristuu yhä pienemmäksi ja säälittävämmäksi tässä välitilassa, jossa ei ole tilaa liikkua. Tunnen, kuinka ilma käy raskaammaksi hengittää eikä ole ikkunoita, joita avata ja vetää keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Olen alkanut saada päänsärkyjäkin, mikä kai usein on tunkkaisen ilman aikaansaama oire mutta en kuvitellut, että pelkkä metafora mielestään tunkkaisena huoneena voisi aiheuttaa tällaisia kipuaaltoja pääkopassani.

En edes lopulta tiedä, mitkä seinät minua puristavat mutta tiedän vain puristuvani hitaasti ja kuolettavasti. Näin kovassa paineessa ja kuumuudessa voisi syntyä timantteja mutta minun sisältäni löytyy vain aineksia, joista syntyy lähinnä ärtymystä ja satunnaisia raivonpurkauksia, ahdistusta ja muita epämiellyttäviä, aaltoilevia olotiloja.

Säälittävistä tunteenpurkauksista huolimatta kuitenkin tuntuu, etten saa itsestäni mitään ulos. Kaikki tuntuu olevan tiukasti jumissa sisälläni, sanat ja tunteet, kysymykset ja vastaukset, menneisyys ja ahdas nykyisyys, tulevaisuus joka ei pääse syntymään vaan kuolee hiljalleen kohtuunsa, tähän tunkkaiseen aikaan jossa ei ole enää pitkään aikaan ollut tilaa hengittää.

pässi narussa

2011-11-22T02:02:00.010+02:00

Ärsyttää kynsilakka joka ei kuivu tarpeeksi nopeasti, ärsyttää kiharrin jonka lämpiämistä pitää odottaa muutama hassu minuutti, ärsyttää meikitön naama jonka laittamiseen menee kymmenisen tuskastuttavaa minuuttia, ärsyttää valmistautuminen kun haluaisin olla jo valmis, perillä, vaikka en oikeastaan edes tiedä, missä haluaisin tarkalleen olla. Ärsyttää jokainen keskeneräisyys, jokainen valmistelua vaativa asia, jokainen pakkaamista odottava vaate, jokainen suoritettava velvollisuus joka kiertyy kettinkinä jalkojeni ympärille estäen minua juoksemasta pääkaupungin hekumalliseen, eksyttävään sykkeeseen.

Ärsyttää kaikki esteet minun ja päämääräni välissä, vaikka päämääräni vaihtuu impulssista seuraavaan niin, etten koskaan oikeasti pääse perille: sinne missä juokseminen loppuu. Juuri kun olen saanut yhden mieltä riivaavan impulssin kiinni, se on jo vaihtunut seuraavaan mielihaluun jota jahtaan taas hullun lailla ärsyyntyen jokaisesta esteestä joka tulee eteeni.

Ärsyttää paluu opiskelukaupunkiin kun oikeasti haluaisin vain puristua pääkaupungin kiihkeässä sykkeessä, ärsyttää naapurit jotka tervehtivät kun suuntaan kotipihasta asemalle, ärsyttää autot joita pitää väistää ja suojatiet joita ylittäessä pitää pysähtyä hetkeksi katsomaan molempiin suuntiin, ärsyttää koirankusettajat jotka pysähtyvät ja tuijottavat, vastaantulijat jotka kulkevat minun puolellani tietä, ärsyttää olkapäätä hiertävä urheilukassi ja lämmin marraskuinen sää joka nostaa hikikarpaloita pitkin kasvojani kun kiirehdin kohti juna-asemaa, ärsyttää ihmiset jotka eivät osaa seisoa rullaportaissa oikealla, ärsyttää junan kovat penkit ja konduktööri joka ei ehdotakaan seksiä junan kuselta haisevassa vessassa.

Ärsyttää niin saatanasti, että haluaisin vain heittäytyä kapealle käytävälle ulvomaan kuin kitisevä kuriton pikkukakara.

En oikeastaan edes tiedä, miksi kaikki ärsyttää niin paljon mutta jokainen eteeni tuleva asia tuntuu jonkinlaiselta esteeltä joka estää minua pääsemästä kohti päämääräni. Ei minulla oikeastaan edes ole mitään sen kummempaa päämäärää kuin kulloinenkin mielihalu, joka jo muutaman hetken päästä vaihtuu seuraavaan. Aivoissa vilisee kuumeisesti ideoita, joissa saavun ilmoittamatta miesten oville ja työnnyn röyhkeästi suoraan makuuhuoneeseen, ideoita joissa käyn hakemassa kaksi painavaa kassillista ahmittavaa huoltoasemalta, ideoita joissa tinttaan komeat pohjat lähimmässä räkälässä, ideoita joissa käyn hakemassa vaatekaupoista hieman vauhtia mutta ne eivät harmikseni ole tähän aikaan enää auki. Mielihalut pyörivät hedelmäpelinä silmien takana, kunnes lopulta vain erehdyn laittamaan exälleni hyvin vihjailevan viestin, jota kadun posket hehkuen heti lähetä-nappia painettuani.

Olo on niin tuskaisen haluava, tarvitseva. Sietämättömintä on, ettei tällä kihelmöivällä halulla ole mitään pysyvää kohdetta tai selkeää maaliviivaa, jonka jälkeen antautua suloiseen tyydytykseen; on vain jatkuva impulssien piiri, joka pyörittää minua kuin hamsteria juoksupyörässä, kierroksia kierrosten perään.

Haluan vain täyteläisyyden joka ei hupenisi jo muutaman hetken päästä niin vajaaksi, että juoksen taas päättömästi kohti seuraavaa täyttymystä. Haluan lopun tälle haluamiselle, päättömälle juoksemiselle.

Painakaa maahan, pitäkää siellä, kunnes en enää potki vastaan. Repikää ja rikkokaa niin, etten enää jaksa nousta, jatkaa tätä hulluutta.

Haluan tulla maailman raiskaamaksi, käytetyksi, revityksi, kulutetuksi niin, ettei minusta ole jäljellä enää mitään. Ei edes tätä hirvittävää himoa, halua, kihelmöivää tuskaisuutta joka saa minut sätkimään holtittomasti kuin kalan kuivalla maalla.

harder, faster, forever after

2011-11-21T03:02:00.014+02:00

Pulppuan, kuplin, pursuilen, kuohun. Elämä virtaa sisään ja ulos niin vahvasti, etten pysy paikoillani muutamaa minuuttia kauempaa tärisemättä levottomasti, kouristelematta ahdistuneena hetkellisestäkin paikallaanolosta. Kehon läpi kulkee virta, joka ottaa vauhtia menneisyydestä ja kasvattaa itseään vuosi vuodelta niin, että nykyisyyteen päästessä sen vauhti on jo niin kiivas, ettei tulevaisuus pääse karkuun vaan sulautuu osaksi vahvana puskevaa tunnemassaa.

Nämä ovat niitä hetkiä, kun tuntuu oudon euforiselta olla elänyt, paremmalta olla elossa mutta parhaimmalta tuntuisi elää vielä enemmän, laittaa elämä risaisemmaksi kuin se jo onkaan ja unohtaa kaikki ne loputkin velvollisuudet, jotka vielä jotenkuten roikkuvat kynsillään muistini haperoissa reunamissa.

En edes tiedä, missä minun pitäisi olla tällä hetkellä mutta en jaksa tarkistaa kalentereista tai sähköposteista sovittuja asioita. Opiskelukaupunki saa odottaa vielä hetken kun Helsinki syleilee ja suutelee niskaa, ehdottaa jatkoja ja kuiskii suloisia sanoja ihoani vasten. En edes muista, miksi tulin tänne mutta en halua vielä lähteä. Haluan jäädä, painautua kiinni ja täyttyä pakenevia ääriviivojani myöten. Eilinen kuplii vielä mielessä, lanteilla sykkii haamukipuna tuntemattomien kädet mutta en juurikaan kohdista huomiotani mihinkään. Leijun vain yleisesti pilvissä, jossain korkeuksissa jossa kaikki on niin huimaavan euforista, etten tipu korkeuksistani silloinkaan, kun muiden kasvot vääristyvät epäuskosta vastatessani, etten ole vetänyt mitään.

Ne kasvot ovat jossain kaukana alhaalla ja muuttuvat pian säälittäviksi pieniksi länteiksi kun kohoan yhä korkeammalle maailmoihini, joissa ilma käy yhä vaikeammaksi hengittää. Näin korkeissa olotiloissa tarvitsen enemmän happea, enemmän maailmaa jota tunkea sisälleni. Tarvitsen lisää, tarvitsen niin paljon ja niin paljon enemmänkin, että vähempi tuntuu riutumiselta. Tarvitsen niin paljon, että tartun kaikkeen mitä eteeni vain sattuu osumaan, ruokaan, miehiin, musiikkiin, baareihin, ostoskeskuksiin, alkoholiin, mihin vain.

Ihon alla kihisee niin, että on pakko raapia punaisia naarmuja ihoon, sekoittaa hiuksia hysteerisesti takuille viiden minuutin välein ja kouristella maailman vartalon alla, joka ei kuitenkaan oikein työnny sisään tarpeeksi kovana ja sykkivänä. Tunnen inhottavasti, kuinka ärtymys läikähtelee jossain euforian seassa kun etsin kuumeisesti lopullista huippua, josta vihdoin laskeutua tyydytettyyn täyteläisyyteen.

Haluan enemmän, nopeammin, kiihkeämmin ja haluan kaiken nyt.

I know I believe in nothing but it is my nothing

2011-11-18T23:06:00.018+02:00

Yölampun kalpeassa valossa Lentäjä kääntyy minuun päin ja kysyy uskostani jumalaan. Sen silmät muljahtelevat kupeissaan kun sanon, etten edes kuulu kirkkoon, ja se muistuttaa minua äidistä, jonka silmät revähtivät lautasiksi lukiessaan maistraatin kirjettä joka kertoi minun eronneen kirkosta. Lentäjä yrittää maanitella, että kyllä minäkin vielä koen kääntymyksen ja löydän onneni Raamatun välistä, ja minä mietin hieman huvittuneena ystävääni, joka käyttää kyseistä kirjaa huteran pöydän tasapainottajana. Mittailen katseellani Lentäjän leveitä hartioita ja treenattua kroppaa ja mietin, kuinka rehellisesti uskallan ilmaista mielipiteeni saamatta turpaani.

Yritän mahdollisimman lyhyin sanoin selittää, ettei usko vain kuulu minun maailmani, mutta Lentäjä peittää vastaukseni alleen paasauksellaan ja selittää, kuinka meillä jokaisella on nyrkinkokoinen tila jumalalle sisällämme, ja jos minä en usko niin millä ihmeellä minä täytän sen aukon. Voisin loukkaantua siitä, että Lentäjä juuri vihjaa minun olevan jotenkin tyhjä kun en usko, mutta tuollainen on minulle vain niin käsittämätöntä paskaa, etten edes jaksa närkästyä. En ole ikinä kuullutkaan mistään nyrkinkokoisista jumalallisista aukoista ja mietin tarkoitetaanko tässä nyt sydäntä vai mitä ja mieleni tekisi vain vastata lakonisesti ”kyrvällä”, mutta tiedän, ettei vieressäni makaavan jumalan lapsen huumorintaju siihen riitä.

Lentäjä selittää jumalan ihmeteoista joita tiede ei pysty selittämään tai perustelemaan, ja minä mietin, miksi ihmeessä se aukko selityksessä pitää aina täyttää jumalalla, miksei vaikka saman tien pääsiäispupulla tai joulupukilla. En toki halua vähätellä kenenkään kokemuksia, mutta tulkinnat noista kokemuksista ovat mielestäni hyvinkin kritisoitavissa. Jumalan käyttäminen selityksenä kääntyy minun maailmassani vain siten, ettei osaa selittää eikä pysty elämään epätietoisuuden tai liian monimutkaisten perustelujen kanssa. Tosin kukapa minä olen toisten jumalallisiin perusteluihin kajoamaan - kunhan eivät oleta minun niihin uskovan.

Lentäjä tuntuu olevan niin väsyttävän kiihkeä uskossaan, etten juurikaan halua provosoida häntä yhtään enempää ateismillani. Vastaan vain rauhallisesti, etten yksinkertaisesti usko nyt enkä koskaan, mutta Lentäjä vain ohittaa vastaukseni ja jatkaa pommitustaan kysyen, sopiihan minulle lukea ruokarukous lapsillemme, sopiihan minulle että hän lukee iltarukouksen lapsillemme, sopiihan minulle käydä säännöllisesti kirkossa, suostunhan minä liittymään takaisin kirkkoon, että voimme saada kunnon kirkkohäät.

Minä en enää tiedä, huvittuisinko enemmän paasauksesta vai siitä, että Lentäjä tuntuu suunnitelleen koko yhteiselomme edes tuntematta minua tai kuuntelematta vastalauseitani. Eikö Lentäjää itseään häiritsisi, että teen tuon kaiken uskomatta siihen? Että kaikki olisi oikeasti pelkkää kulissia? Kaiken huvittuneisuuteni keskellä en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että tässä on varakas mies, joka haluaa vaimon enkä minä voi kieltää, ettenkö olisi joskus leikitellyt ajatuksella niin kutsutusta helposta elämästä rikkaan miehen puolisona.

Kuvittelen hetken elämääni Lentäjän pikkuvaimona, sitä kuinka muutan tähän upeaan kämppään ja istun autotallin suojissa lepäävän Audin etupenkille ja katselen, kuinka Lentäjä kääntelee varmoin ottein rattia ja ajaa meidät vanhempiensa luo sunnuntailounaalle, seurakunnan tapahtumiin, messuihin ja muihin kirkollistapahtumiin, kuinka aina viikonloppuisin Lentäjä parkkeeraa mustana kiiltelevän autonsa keskustan sykkeeseen ja nousemme hienoihin ravintoloihin ja yöelämän pyörteisiin, joissa yritän tukahduttaa yhä kasvavaa vapaudenkaipuutani, haluani juosta niin kauas kuin vain pystyn ilman että kukaan estää.

Ajattelen sitä, kuinka Lentäjä pakottaa minut liittymään kirkkoon jota en halua kannattaa, kuinka se täyttää minut isällä, pojalla ja pyhällä hengellä aivan kuten itse täytin itseni ruoalla, jonka oksensin posliinijumalan sisuksiin anellen armoa kuten kunnon syömishäiriöjumalan orjuutettu konsanaan. Ajattelen sitä, kuinka pukeudun hääpäivänä valkoiseen unelmaan ja astelen pitkin kirkon käytävää antaen urkujen pauhun peittää päässäni kaikuvan pilkallisen naurun - oman nauruni joka rääkyy menneisyydestä muistuttaen, että tämän puhtaan neitseellisen valkeuden alla sykkii oikeasti korpinmusta sisin, kirkuvanpunainen nainen, joka haluaa palaa eikä koskaan palata.

Ajattelen sitä, kuinka synnytän Lentäjälle muutaman lapsen joille luen ruokarukouksia apaattisella monotonisuudella, kuinka en koskaan saa olla niille lapsille sellainen äiti kuin haluaisin, kuinka ristin käteni ja rukoilen jumalan sijaan vapauttani, kuinka kuljen imuri kädessä ympäri unelma-asuntoa josta näkyy kaupungin valot ja satama, kuinka katselen sälekaihtimien välistä naapuritalojen elämää toivoen olevani missä tahansa muualla kuin täällä, kuinka peittelen lapset nukkumaan ja kuuntelen niin kutsutun mieheni ällöttävää aivopesua iltarukouksen muodossa, kuinka esitän nukkuvaa kun se kaatuu viereeni ja työntää sormet kysymättä sisääni aivan kuten nytkin, kuinka minä en sano mitään kuten en nytkään, kuinka se nostaa tahdottoman ruumiini päällensä ja lopulta ruiskuttaa ruumiineritteitään keholleni kuten nytkin ja kuinka minä sen jo nukahdettua tuijotan kasvojani peilikaapin kellertävässä valossa ja pyyhin vaaleaa märkää kasvoiltani aivan kuten nytkin. Ja kuinka minä silloin toivon, että olisin näinä päivinä tajunnut lähteä.

Kuinka minä silloinkin vielä tiedän, että minun uskoni on yhtä tyhjä kuin nytkin - ja kuitenkin se on minun tyhjyyteni, johon kenelläkään ei ole oikeutta kajota.

Jos onkin niin, että minussa ammottaisi se Lentäjän kuvailema nyrkinkokoinen tyhjyys, niin pikkuvaimoksi muuttumisen myötä se tyhjyys kasvaisi koko elämäni mittaiseksi. Se elämä ei ikinä täyttäisi sitä nyrkinkokoista tyhjyyttä, vaan tyhjentäisi elämäni niin ontoksi, että toiveet poispääsystä kaikuisivat sisälläni kuin kuuroille korville kuiskatut rukoukset kirkon kylmillä käytävillä.

2011-11-14T23:29:00.003+02:00

En kestä ajatella elämääni, se saa minut niin pohjattoman surulliseksi ja toivottomaksi, että haluan vain lopettaa kaiken. Haluan vain juosta pois ja heittää aivoni alas parvekkeelta, sillä en kestä tätä pysähtyneisyyttä, joka iskee maanantaisin kun vihdoin kömpii kotiin ja omaan sänkyyn, joka on koko viikonlopun odottanut saapumistani. Ihon alla sykkii sietämättömiä oloja, joita haluaisin vain paeta mutta olen kuitenkin aivan liian lamaantunut liikkumaan yhtään minnekään näiden kuolemanvalkoisten seinien sisältä.

Voisin tarttua eilisen tuttavuuden yhteydenottoihin mutta jotenkin kohteliaatkin pyynnöt saavat minut vain ärtyneeksi. Vihaan tätä, kun mikään ei tunnu helpottavan ja silti yritän lääkitä itseäni loistavilla kotikonsteillani, joita löytyy aina jääkaapin uumenista ja veitsilaatikon valikoimista. Mätän turvonneen naamaani täyteen ruokaa ja yritän turruttaa sisällä vellovaa levottomuutta, joka saa minut kulkemaan pitkin asuntoa, huutamaan peilistä heijastuvalle kuvajaiselleni ja lopulta kynsimään itseäni ja kouristelemaan ulos tätä oloa, joka heittelee mielialakäyrää superpallona vasten lattiaa. Painelen reisien mustelmia, irvistän kivusta ja revin rupia joista pulppuaa ohuita punaisia jokia, nyhdän kynsiäni ja revin niiden kimalteisen lakkapinnan, levitän uuden ja revin senkin, uudestaan ja uudestaan, naarmutan kasvojani, nyhdän ihoani, kulmakarvojani, lävistyksiäni, puren huulia vereslihalle, enkä silti pääse pakoon tätä levotonta itsetuhoista oloa. Haluan vain raapia ihoni rikki, leikata itsestäni palasia irti, viiltää valtimoni auki, hakata raajani irti.

Jumitan vessan laattoja vasten, kunnes lopulta nousen ja värisen peilin edessä tuijotellessani kasvojani, jotka näyttävät niin naurettavan typeriltä kellertävässä valossa. Aina välillä jaksan ajatella viikonloppua joka kului haalaribileissä, toogabileissä, synttärikemuissa, vanhoissa osoitteissa, uusissa osoitteissa, korsetissa ja nahkasaappaissa, nahkaisissa käsikahleissa, liian monissa baareissa. Tapahtumien kertaaminen tuntuu liian työläältä, se vaatii aivan liian paljon keskittymistä tukkoisilta aivoiltani, jotka eivät jaksaneet edes yrittää muistaa sen jonkun päälläni häärineen vaaleahiuksisen miehen nimeä. En jaksa keskittyä tapahtumien yksityiskohtiin, en oikein mihinkään, hengittäminenkin tuntuu niin saatanan vaativalta.

Olo on vain niin levoton ja kuitenkin käsittämättömän lamaantunut. Yhtä kuoletettu kuin pankkikorttini jonka onnistuin kadottamaan jonnekin yöelämän pyöritykseen. Sen voi tosin uusia - toisin kuin kadonnutta mielenterveyttä.

2011-11-12T16:28:00.016+02:00

Edellisten päivien sekavuus tykyttää päässä, kun lyyhistyn pienen wc:n lattialle ja tunnustelen maaperää. Lattia tuntuu nihkeältä ja viileältä alastonta vartaloa vasten mutta en jaksa välittää ja nousta. Nojaan vain vasten seinää ja tuijottelen suihkun alla istuvaa S-marketin kassia täynnä pulloja. Kummastakohan meistä saa enemmän rahaa kun laittaa kiertoon?

Tässä on jotain niin yksinkertaista ja selkeää. Eilisyön seuralainen kuorsaa jossain vessanoven toisella puolella, tietämättömänä ja tajuttomana, haihtuen ja rajautuen pois tästä hetkestä. On vain minä ja monologini pullokassille, joka tuijottaa minua ilman silmiä kuten kaikki muutkin. Näinä päivinä huomaan yhä useammin ajattelevani, ettei kukaan oikeasti näe, vaikka katsookin. En tiedä, onko se tunne lopulta vain paranoidinen epäilys vai olenko minä oikeasti jonkin sumuverhon takana. Tuntuu kuin minun ja ihoani vasten painautuneiden ihmisten välillä olisi aina jokin omituinen etäisyys - kertoisinpa mitä vain, osoittaisipa toinen minkälaista ymmärrystä vain.

Tietysti yhden illan tuttavuudet jäävät aina tavalla tai toisella tuntemattomiksi mutta tämä etäisyyden tunne on jotain muuta kuin tietämättömyyttä toisen taustoista. Tuntuu kuin ajautuisin sitä kauemmas, mitä enemmän saan toisesta tietää. Ensin on vain aavistus etäisyydestä mutta tarinoiden myötä se vahvistuu, alleviivautuu. Joskus vain tuntuu, että olisi melkein parempi, etten saisi tietää toisesta mitään ja näin ollen saisi ikinä vahvistusta sille, kuinka kaukana todella olenkaan toisesta. Tietämättömyys antaisi suloisen mahdollisuuden valehdella itselleen läheisyyden, kun ei ikinä saisi todisteita etäisyydestä.

Mitä enemmän toisesta tiedän, sitä selkeämmin ymmärrän, että toinen on elänyt aivan eri elämän, kaukana niistä pimeistä paikoista joista minä en ole oikein vieläkään päässyt takaisin.

En enää edes jaksa kertoa tarinaani, koska sekin tuntuu vain etäisyyden kasvattamiselta toisiin. Silloin tuntuu kuin minua ympäröisi jokin omituinen lasi, joka estää minua sulautumasta ympäröivään maailmaan. Huomaan yhä useammin täyttyväni toinen toistaan inhottavammilla tunteilla kun näen, kuinka sanani kimpoavat vasten sitä näkymätöntä lasia, joka ympäröi minua kuin muuri. Niinä hetkinä haluaisin vain huutaa, paiskoa ovia, heitellä tavaroita, mutta se kaikki jää kuitenkin tykyttämään sisälleni hehkuvana raivona, joka liimaantuu huuruksi sen lasin pintaan niin, etten enää näe mitään.

Olo tuntuu epätodelliselta, sumuiselta. Tiedän, että on jokseenkin absurdia oksentaa sanojaan täyden pullokassin päälle mutta en oikein jaksa noustakaan ja palata takaisin sänkyyn toisen vierelle, jossa etäisyys kulkee Grand Canyonina välissämme. Eloton pullokassi tuntuu lohduttavammalta vaihtoehdolta, koska pullokassilla ei ole menneisyyttä, joka poikkeaisi omastani. Ei ole sitä ratkaisevaa poikkeamaa, joka erottaa maailmat toisistaan niin, etteivät ne oikein ikinä kohtaa. Ei ole niitä toisen muistoja, joiden onnellisuus muistuttaa, etten minä ikinä oikein ikinä palautunut ennalleni. Etten minä koskaan päässyt takaisin niistä pimeistä paikoista, joihin joskus eksyin.

Ehkä toinen pian herää ja ihmettelee, minne katosin - tietämättä, että täällä punaisen vessanlukon takana olen kauempana kuin voi käsittää. Ovet saa auki mutta ei koskaan tätä omituista muuria, joka ei rikkoudu vaikka hakkaan käteni verille, huudan keuhkoni tyhjiksi, itseni tyhjäksi.

nuorallakävelyä

2011-11-07T10:03:00.001+02:00

Huhhahhei ja rommia pulloa, jonka jälkeen voikin karata yksin keskustaan koska ahdistaa katsella kun entinen säätö lämppää uusia naisia. Ei se sydäntä särje mutta iskee kipeästi maanisen kauden egoon, joka ei mahdu pieneen mutta täyteen ahdettuun hippikommuuniin katsomaan, kuinka ne kerran hiuksillani leikkineet humalaiset kädet hamuavat uutta ihoa. Ei tietysti pitäisi välittää tuollaisesta vaan jäädä kaikesta huolimatta juhlistamaan ystävää, mutta kohteliaan käytöksen sijaan antaudun kuitenkin törkeästi impulssieni armoille ja päätän suunnata kulkuni paremmille apajille.

Täällä yksikään iho ei näytä sellaiselta, jolle haluan laskea kynteni, joten lasken ne bilemusiikkia huutavan läppärin näppäimistölle ja naputtelen hakuun seuraavan bussin kohti keskustaa, jossa juon vielä muutaman ja tanssin nuoren Pate Mustajärven näköisen miehen kanssa valssia läpi baarin ja läpi elämän, jonka reunoilla soi epävireinen karaoke ja humalainen hirnunta.

Ympärillä häilyy tunkkainen ja ahdas tunnelma, joka kiertyy ympärilleni omituisena turvaverkkona, jossa kiehnään ja nauran ja katselen sitä kapeaa nuoraa, jolta joskus tänne tipahdin. Aika nuolee kylkiäni tahmaisena ja kosteana, enkä minä juurikaan jaksa uida sen virtaa vastaan, vaan heittäydyn harkitsematta impulssieni armoille. Tuntuu, etten enää kykene minkäänlaisiin suunnitelmiin, vaan tipun väistämättä niiden nuorilta jonnekin mielihalujen ja yllykkeiden pyöritykseen. En kykene edes kunnioittamaan kaverini toivetta ja viettämään iltaa loppuun asti karkaamatta hetken huuman perässä milloin minnekin.

En toki väitä, että baarien nuohoaminen olisi itsessään jotenkin tasapainotonta mutta villinä sykkivä yöelämä vain antaa niin loistavan alustan olla ailahtelevainen, lyhytjänteinen, levoton ja suunnitelmaton. Karkaan yhä useammin keskustan värivalojen alle, koska ne paikat ja tilanteet, joissa pitäisi olla tehokas, suunnitelmallinen, kärsivällinen ja sitoutunut käyvät päivä päivältä ahdistavammiksi. Sana sitoutunutkin alkaa jo vaihtaa merkitystään maailmassani viitaten lupausten pitämisten sijaan lähinnä toisen kiinnittämiseen käsiraudoilla sängynpäätyyn.

Tavoitteet ja suunnitelmat tuntuvat nykyään jokseenkin niin tuskastuttavilta ja turhilta, kun tipun niiltä kuitenkin aivan liian helposti. Miksi tavoittelisin sitä tasapainoa ja pitkäjänteisyyttä vaativaa nuoraa, kun se kuitenkin aina tiputtaa langaltaan? Miksi en jäisi tänne, jossa minut otetaan vastaan niin varmasti ja lujasti että pakaroihin jää punaisina sykkivät sormenjäljet? Miksi en vain jäisi ikuisesti tänne hämärään tungokseen, jossa pirstaleisena sateenkaarena vilkkuva värivalomössö tunkee sisälle samanlaisena energianlähteenä kuin höyryävä kaurapuuro, jota silloin joskus niinä tehokkaina aamuina lusikoin suuhuni voisilmän kera?

Ne kunnialliset puurontuoksuiset päivät ovat jo kauan sitten kylmenneet kulhoihinsa ja unohtuneet jonnekin sinne samalle muistojen hautausmaalle kuin kyky kävellä sitä kultaisena hohtavaa keskitietä. Suoran viivan kulkeminen on tuntunut aivan liian kauan nuorallakävelyltä vaikka kuitenkin tiedän, että jossain muistini pölyisissä arkistoissa on olemassa dokumentteja, jotka todistavat sen joskus olleen helpompaakin. On vain niin vaikeaa pysyä johonkin määränpäähän johtavalla tiellä, kun nykyään jalat harhailevat siksakkia ja kaatuvat katuojiin leveimmilläkin valtateillä.

Ei kai siis ole suurikaan ihme, että elämä tuntuu tarkoituksettomalta ja päämäärättömältä, kun hetken mielijohde on harkituin suunnitelma, johon kykenen. Jossain vaiheessa minusta on tullut näin ällöttävän impulsiivinen ja kärsimätön, etten kykene kulkemaan valitsemaani tietä loppuun saakka poikkeamatta sivukujille.

Pitkäjänteisyys ja itsehillintä ovat kadonneet jonnekin matkan varrelle, enkä minä löydä niitä tänäkään viikonloppuna. En jaksa istua edes kymmentä minuuttia taksissa päästäkseni kotiin, vaan hyppään kyydistä jo 200 metrin jälkeen ihan vain, koska J:ltä sattuu tulemaan viesti johon tartun impulssin lailla. Ja kaikki pyörii taas kierroksia kierroksen perään kiihtyvällä tahdilla niin, etten enää edes muista mistä tulin tai minne minun piti mennä.

Minä haluan vain tarttua hetkeen ja kiinnittyä sanoihin, ihmisiin ja tanssitankoihin, joita pitkin liukua toisen syliin ja nostaa kädet siihen samaan ilmaan jossa fiilis kohoaa niin korkealle, ettei painovoima enää yletä sitomaan kouriaan jalkojeni ympärille. Ja jossain siellä korkealla päätän taas suistua siltä tieltä, jolla kuljemme J:n kanssa kavereina ja poiketa jonnekin hämärälle sivukujalle, jossa J työntää kätensä paitani alle ja suutelee huulia ja kaulaa. Painaudun vasten J:tä niin, että melkein kuulen kaveruuden langan pingottuvan ja napsahtavan poikki ja tiputtavan meidät jaettuun sänkyyn, jossa en enää tiedä mitä ajatella mistään. Edes siitä että J tapailee toisessa kaupungissa asuvaa naista.

Ei tässä ole mitään järkeä, mutta ei mikään muutenkaan enää oikein tunnu osuvan kohdalleen. Vähiten askeleet maailman köysille, joita pitkin kulkea kohti päämääriä ja tavoitteita. Ällöttää olla näin saamaton ja heikko, etten saa itseäni edes kammettua ylös tähän harmaiden pilvien myötä ohitse lipuvaan aamuun, jossa kukaan ei jaksa nousta keittämään sitä tehokkaan päivän käynnistävää kaurapuuroa. Kunniallinen, tavoitteellinen elämä, pitkän tähtäminen suunnitelmat ja loistava tulevaisuus. Miten päästinkään sen kaiken lipumaan niin kauas, niin tavoittamattomiin?

2011-11-04T03:11:00.010+02:00

Paisun päivä päivältä, tungen ulos rintaliiveistä ja farkuista. Iho on samanlainen valkoinen puuvillaliina kuin se, jonka äiti laittoi kulhossa turpoavan pullataikinan päälle. Täällä omassa pienessä kulhossani, hiljaa salaa kaikilta minä turvotan itseäni, salassa jopa itseltäni. En halua laskea kaloreita, en ajatella senttejä, en yhtään mitään, vaan hautaan tehokkaan Casion laskimen päässäni kaiken sen kurkusta alas työntyvän paskan alle. Piilottelen roskia omassa huoneessani, sillä yhteiskeittiön roskakori tuntuu näyttämöltä, jossa heikkouteni tanssivat karkkipapereihin pukeutuneina, leipäpusseihin kääriytyneinä, jogurttipurkkeihin änkeytyneinä. Suljen silmät ja aivot, avaan vain suutani eikä pakokauhu ahmittujen kaloreiden deletoimisesta enää jaksa ajaa minua pakonomaisesti kouristelemaan vessanpöntön ylle tai ruusupuskiin lenkkipolkujen varrelle.

En vain jaksa enää, välitä enää. Voiko välinpitämättömyyttä sanoa parantumiseksi? Tuskinpa, jos oireilu kuitenkin jatkuu. Ei kai pelkkä kieltäytyminen laihduttamisen ajattelusta vapauta minua sairaudesta jos kuitenkin olen kahlittu toteuttamaan tunteitani ruoan kautta. Jotenkin kuitenkin syömishäiriö tuntuu menettäneen merkitystään; en vain jaksa enää olla huolestunut oireilustani, sillä se tuntuu olleen minussa jo niin kauan etten enää edes tiedä, mitä tarkoittaako elää ilman tätä. Tämä kaikki on jo muodostunut jonkinlaiseksi status quoksi, jossa totuttuja toimintatapoja ei enää edes kyseenalaisteta puhuttamattakaan muuttamisesta. En lopulta tiedä, onko kyse turtumisesta vallitsevaan tilaan, mikä näkyy välinpitämättömyytenä ja kyllästymisenä vai onko ruoan kanssa pelleily kenties jäänyt muiden ongelmien jalkoihin.

Ennen oli vain syömishäiriö, jonka ympärillä kaikki pyöri; nyt se tuntuu vain puhki pureksitulta häiriökäyttäytymiseltä muiden joukossa. En edes tiedä, tuntuuko se enää edes häiriökäyttäytymiseltä vai alkaako se olemaan ainoa tapa, jonka tiedän. Silloin joskus se tuntui sairaalta, koska se oli poikkeus normaaliin käyttäytymiseeni. Silloin joskus jo melkein kymmenen vuotta sitten, jos ei aikaisemminkin. Nykyään se on ollut minussa jo niin monta vuotta, etten osaa ajatella sitä minulle sairaaksi, vaan minulle ominaiseksi. Kuinka se voisi olla sairasta ja häiriintynyttä tässä maailmassani jossa en osaa muutakaan, tiedä muutakaan, muista muutakaan?

Tietysti voi olla, ettei kyse ole turtumisesta syömishäiriökäyttämiseen; ehkä minusta on tullut välinpitämätön ja apaattinen kaiken suhteen. Saatan olla tällä hetkellä passiivinen laihduttamisen suhteen mutta en voi kieltää, etteikö ahmimiseni vierittäisi maanjäristystä muistuttavia inhon väristyksiä pitkin selkääni niin, että koko höllyvä kehoni värisee valkoisena ja tutisevana kuin joku valkosuklaavanukas jonka pistelen poskeeni muutamassa sekunnissa. Jos inhotukselleni olisi Richterin asteikko, se näyttäisi varmaan aika mukavia lukuja tällä hetkellä.

Pelkään vain, että jonain päivänä havahdun tähän kaikkeen ja herään aamuun, jossa todella olen lihava, niin lihava että jumitun ovenkarmeihin. Vaikka jumituinhan minä niihin luurankonakin kun masennus teki minusta niin raskaan, etten jaksanut kammeta itseäni ovesta ulos maailmaan, joka pyörii mielettömiä kierroksia jättäen aina kyydistään.

Jos siis joskus herään tästä turtumuksesta, toivon että vastassa ei ole aamu, jolloin kaikki jo silloin kerran alkanut alkaa taas uudelleen. Aamu, jolloin ymmärrän, etten koskaan pääse tätä karkuun. Aamu, jolloin elämän päämäärä on päästä mahdollisimman lähelle nollapistettä, jossa keho on niin hauras ettei siitä jää jälkiä. Aamu, joka onkin oikeasti yö, painajainen, josta ei herää. Aamu, jolloin säteet viiltävät mielenterveyden sirpaleiseksi mössöksi jota yritän koota uudelleen anorektisen mallin mukaan.

Aamu, jolloin kahvia ei voida juoda kuin mustana sillä maitotilkassakin on aivan liikaa kaloreita. Vittu silloin kyllä vituttaa. Kahvi mustana menee alas pakon edessä mutta maistuu kuitenkin liian vahvasti niille paskoille vuosille siinä talossa, jossa kasvoin ja menin rikki. Maitokahvista en luovu vaikka kaikki muu vietäisiin.

2011-10-31T03:45:00.009+02:00

Makaan karhealla päiväpeitolla ja kuuntelen E:tä niin kauan, kunnes vihdoin ymmärrän selkeämmin kuin koskaan, ettei E:llä ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka minä olen. Nousen ylös ja tuijotan E:tä suoraan silmiin ja mietin, näkeekö E mitään. E katsoo minua hymyilevänä ja hieman huvittuneena suoraan silmiin enkä silti usko, että E näkee minua. E makaa muutaman hassun sentin päässä minusta ja silti tuntuu kuin välillämme olisi tuhansien kilometrien välimatka, syvä rotko jonne tunnen kaatuvani ja katoavani ilman, että E edes huomaa minun kadonneen.

Käännän kasvoni toiseen suuntaan ja kuuntelen, kuinka E rikkoo hetkellisen hiljaisuuden taas puheellaan. Sanat putoilevat jossain selkäni takana ja yhtäkkiä olo tuntuu vain niin orvolta, että huomaan pyyhkiväni etusormellani valunutta mustaa ripsiväriä silmäkulmistani. E vain puhuu sanoja, jotka hiljalleen kerääntyvät kasaksi päälleni ja minä makaan niiden alla ja tuijotan ulos E:n ikkunasta, aivan kuten pienenä tuijotin kylmää tähtitaivasta ja annoin yksinäisyyden painaa minut niin syvälle maahan, ettei kukaan enää koskaan löydä.

Tämä on sietämätöntä. Maata näin lähellä toista ja tuntea silti olevansa näkymätön. Vai enkö vain tunnista itseäni E:n puheista? E:n mielestä minä olen niin positiivinen ja iloinen ja niin hirvittävän suloinen, ja kaikki nuo adjektiivit tuntuvat jokseenkin samalta kuin seisoisi kiusallisen pitkän hissimatkan jonkun aivan oudon ja vieraan ihmisen kanssa. Nuo adjektiivit ovat vieraita, joille en uskalla avata ovea. Eivät ne ole niitä, joita löytyy ihoni alta, pääni sisältä, sydämeni sykkeestä.

En minä ole tuollainen. Tuo on joku aivan muu, joku kultasiipinen enkeli, joka ei ikinä tipu taivaastaan niihin samoihin sängynpohjiin, joissa minä makaan päiviä käymättä edes suihkussa. En jumalauta ole tuo E:n kuvailema kuvottavan pirteä päivänsäde, vai olenko? Itsepähän olen kuvani antanut ja totta kai olen vastuussa siitä. Mutta toisaalta, onhan E:kin vastuussa tulkinnastaan. Tunnen, kuinka repeydyn hiljalleen kahtia, enkä enää pysy kasassa - vielä vähemmän ymmärrän tuntemuksiani, jotka nousevat kahtia repeytyneen mielen saumoista. Mistä tämä äkillinen raivo, joka puskee nyt esiin hetki sitten valuneiden kyyneleiden alta?

Ehkä tämä on turhautumista siihen, etten enää tiedä kuka olen tai minkä kuvan olen milloinkin antanut. Turhautumista siihen, että olen taas ajautunut siihen pieneen ympyrään, jossa en mahdu olemaan oma itseni. Turhautumista siihen, etten koskaan ilmaise sitä, mitä oikeasti haluaisin. Turhautumista siihen, että olen taas muovaillut itsestäni jonkin jalostetun ja tukahdetun version, jonka valitsen aina kulloisenkin seuran mukaan. Turhautumista. Tukahtumista.

Tällä kertaa olen tukahduttanut kaiken sen melodramaattisuuden ja synkkyyden, rönsyilevyyden ja holtittomuuden itsessäni ja vain mukautunut siihen mitä E pitää miellyttävänä. Sehän ei tietenkään ole E:n vika mutta siitä huolimatta tunnen, kuinka viha sisälläni alkaa läikehtiä. Viha kaikkea sitä kohtaan, mikä ikinä on tukahduttanut tunteeni elämäni aikana. Se ei ollut alun perin minun vihaani; se on vihaa, joka siirtyi sukupolvelta toiselle, vihaa joka tunki sisääni jokaisena päivänä siinä kodiksi kutsutussa paikassa. Vihaa, joka repi hiuksistani ja jätti mustelmia kehooni. Vihaa, joka rikkoi tärykalvot ja valui niitä pitkin kehooni. Vihaa, jonka paksut juuret ovat niin kaukana lapsuudessa, etten yllä katkaisemaan niitä.

Tämä on vuosikymmeniä kypsynyttä tummaa vihaa, joka ei kuitenkaan koskaan pääse ulos vaan kilpistyy aina tykyttämään jonnekin ihon alle, kihertämään sietämättömänä kipuna, jonka haluan vain viiltää ulos.

Tunnen kuinka paine sisällä kasvaa ja tulvii punaisena ja terävänä läpi koko kehon, puhkoo ihoa ja työntyy huulien välistä piikikkäinä sanoina. Nieleskelen kurkussa puristavaa vihaa ja pidättelen kaikin voimin täriseviä käsiäni, jotka haluavat vain vetää alas viininpunaisen poolokauluksen, jonka alla kulkee eilisen miehen imukuppihuulten mustelmaiset jäljet. Tällainen minä olen: melodramaattinen, epäluotettava, ahne, omaa mielihyväänsä ajatteleva itsekäs hedonistipaska. Katso minua, näe minut, kaikessa rumuudessani.

Haluan huutaa ulos tämän vihan, jota E ei todellakaan ansaitse. Jossain mieleni sopukassa tajuan tuntemuksieni naurettavuuden mutta en silti jaksa taistella niitä vastaan. Haluan huutaa itseni näkyväksi, haluan viiltää ulos kaiken sen sisällä kiehuvan maailman, ylikuumenevan kuplivan mönjän, joka kärventää sisuskalujani ja maailmaani päivä päivältä mustemmaksi. Sillä minä olen paha, petollinen ja omahyväinen. Hymyilen herttaista hymyä punaisiksi maalatuilla huulilla, joilla juuri olen voihkinut toisiin korviin tuntematta tippaakaan syyllisyyttä.

Haluan huutaa ja kuitenkin huuto jää tykyttämään äänettömäksi sykkeeksi jonnekin sydämeni alle. Nousen vain E:n viereltä ja sanon, ettei minun paikkani ole täällä. Pää humisee enkä osaa kuin pyrkiä ulos, jonnekin missä on helpompi hengittää. Kaikki täällä tuntuu niin vieraalta, sietämättömältä kulissilta, jonka haluan repiä alas ja polttaa. Kaikki täällä muistuttaa pahuudesta, joka pysyy minussa kuin pinttynyt tahra. E ansaitsee jotain niin paljon puhtaampaa ja se jo itsessään lisää suonissani pumppaavaa itsevihaa. Viha kuristaa kurkkua kun etsin takkiani ja jätän E:n seisomaan hölmistyneenä eteiseen, jonka oven lyön kiinni niin, että saranat heiluvat.

Hississä musiikki tunkee kuulokkeista, puhkoo tärykalvoja ja sykkii samaan tahtiin kuin järjetön halu tulla pahoinpidellyksi. Olen huono, kohtuuton, naurettava, arvoton ja juuri sen mukaan minua tulisi nyt kohdella, että maailma tuntuisi olevan kohdillaan ja juuri niin kuin pitääkin. Hakatkaa mustelmille, silpokaa pieniksi palasiksi, jättäkää vuotamaan, sivaltakaa ulos tämä olo, joka nakertaa kehoa kuin syöpä. En kaipaa enää mitään muuta. En mitään.

I was never loyal
Except to my own pleasure zone
I'm forever black-eyed
A product of a broken home

I was never faithful
And I was never one to trust
Borderline bipolar
Forever biting on your nuts

2011-10-28T14:48:00.001+03:00

Laiskanpulskeaa ja kuvottavaa. Aika nojaa tylsistyneenä vasten tunteitani, jotka eivät kohoa edes tenttien kiitettävillä saavutuksilla. Mitä väliä niillä on jos ne eivät nosta fiilistä kattoon, vain olkapäitä hieman ylös ja pian takaisin. Milloin minusta tuli näin kiittämätön, välinpitämätön, tympääntynyt ja levoton, tärisevä?

Jaksan kuunnella kappaleita hädin tuskin puoliväliin, ahdan ruokaa sisälleni aivan liian monta kaloria saaden nautinnon sijaan vain turtumuksen, hamuan pulloa ja löydän itseni yhä useammin keskustan vaateliikkeistä täyttämässä ostoskasseja hetken huumalla, joka kestää niin lyhyen aikaa, että jo kotiin päästyäni olen ryntäämässä takaisin materialismin kehtoihin. Kotona on niin sietämättömän hiljaista ja tylsää, etten voi käsittää miten olen joskus voinut rakastaa näitä valkoisia seiniä ja ovea, jonka napsahdus antaa minulle luvan huokaista ja kaatua sängylle heijastamaan päivän tapahtumat valkoiseen kattoon kuin valkokankaaseen.

En ymmärrä, ja vielä vähemmän kestän tätä pysähtyneisyyttä, joka ei tapa vaan kiehnää hiljaa vierellä eikä anna minulle helpotusta sen paremmin kuin kesken jääneet biisitkään tai eteisessä odottavat ostoskassit, joiden sisältö on jo pyyhkiytynyt muististani.

Ajattelen miehiä, uusia miehiä, uusia kierroksia, uusia impulsseja joihin työntää hikoavat käteni kuin sähköä pursuileviin pistorasioihin. Vanhat kuviot tuntuvat kuluneilta ja yllätyksettömiltä, ja vaikka tiedän, että syy on miesten sijaan omassa levottomuudessani, en osaa jäädä. Sillä jääminen on pysähtymistä, ja kun pysähtyy, ymmärtää olevansa juoksupyörässä joka ei ikinä johda minnekään muualle kuin sinne, missä jo on.

En halua tietää sitä nyt. Haluan heittää sen tietämyksen kaapin pohjalle kuten vastaostetut vaatteetkin ja uskotella itselleni, että kunhan vain juoksen päättömästi ympäriinsä löydän vielä elämääni uutta väriä, joka ei haalistu heti muutaman pesun jälkeen.

Kaipaan niitä aamuja kun en ole näin tyhjä, että etsin jatkuvasti jotain jolla täyttää itseni. Niitä aamuja, kun keho hehkuu kuumaa ja punaista, kihisevää laavaa, joka värjää poskia ja rintakehää ja nielee koko kehon elävältä, jotta se voisi lopulta nousta feenikslintuna tuhkasta.

2011-10-24T14:59:00.004+03:00

J:stä ei juurikaan enää kuulu mitään. En törmää kaupungilla, en puhu puhelimessa, en näe kirjautuneena keskusteluohjelmissa, en missään. Tämä hiljaisuus on alkanut puhua omaa kieltään, joka värisyttää kehoa kovempaa kuin yksikään niistä kerroista joina J kutsui minua kaverikseen. Voisin soittaa J:lle ja katkaista hiljaisuuden puheenvuoron mutta jostain syystä en halua sitä tehdä.

Ehkä siksi, että minä olen aina ollut se, joka ottaa yhteyttä tauon tai riidan jälkeen. Tai ehkä siksi, etten halua kuulla, kuinka J:llä ei ole kerinnyt edes olla ikävä minua juostessaan pitkin keskustan yöelämää. Niin. Ehkä juuri siksi, etten halua kuulla niistä muista naisista, jotka J vei syömään ja niistä, joita J kehuu vuolaasti. Kyse ei toki ole mustasukkaisuudesta tai katkeruudesta, sillä en halua seurustella J:n kanssa vaikka siihen olisikin ollut mahdollisuus. On vain jotenkin karmivaa nähdä, kuinka ne muut naiset työntävät minut yhä kauemmas niin, etten enää kuulu J:n elämään muuten kuin haalistuvana muistona.

Jotenkin vain ajatus J:sta ja toisesta naisesta syömässä ravintolassa piirtyy silmiini kuvana, jossa kaikki J:n kanssa jakamani muistot paloitellaan pieniksi palasiksi ja pureskellaan nielaistavaksi mössöksi punaiseksi maalatulla suulla, joka myöhemmin illasta suutelee J:n kasvoja ja puree mustelmia korvalehtiin. Tiedän, että tämä on typerää vininää varsinkin kun minä olin se, joka kieltäytyi olemasta muuta kuin kaveri mutta en voi tuntemuksilleni mitään. Tai itse asiassa kyse ei enää ole vainoharhaisista tuntemuksistani vaan todeksi muuttuneista peloista, jotka tämä hiljaisuus allekirjoittaa.

Tuntuu jokseenkin turhalta olla J:hin enää yhteydessä kun tiedän, ettei minulla ole mitään tarjottavaa nyt, kun emme enää kaadu samaan sänkyyn. Ymmärrän toki, että vaikka sänky kylmenisi, ei meidän kaverisuhteemme tarvitsisi niin tehdä. Voisimme tavata J:n kanssa kahviloissa, toistemme luona, lenkkipolulla, leffateatterissa, ties missä, mutta sen sijaan tapaan vain ikävän kanssa tässä hiljaisuudessa ja ymmärrän, että ikävä taitaa kuitenkin olla J:tä luotettavampi ystävä.

Tuntuu omituiselta miettiä tällaisia, sillä mehän olemme kavereita nykyään eikä J:n naisasioilla pitäisi olla merkitystä siinä suhteessa. Olen kuitenkin alkanut epäillä, olenko minä J:lle kuitenkin kaverin sijaan pelkkä entinen säätö, josta ei lopulta tullutkaan mitään muuta kuin nainen, jonka voi nyt unohtaa kun haarat pysyvät kiinni. Siksi ne muut naiset työntävät minut sivuun samalla kun aukaisevat jalkansa.

Muut naiset saavat kaikin mokomin työntää minut pois J:n sängystä mutta on hirvittävän surullista huomata, kuinka tippuessani pois J:n sängystä, tipun samalla pois hänen elämästään. Voisin katkeroitua ja huutaa keuhkoni kasaan mutta en kuitenkaan aio tehdä sitä. En edes koe minulla olevan siihen oikeutta.

Luultavasti minut on nyt mitä todennäköisimmin potkittu jonkinlaiselle lattialle, kun olo tuntuu näin mustelmaiselta. Itse asiassa olo ei tunnu vain mustelmaiselta vaan pikemminkin niin vuotavalta, että voin tuntea kuinka ikävä ja kaipuu tulvivat kurkkuun asti.

Onneksi on kuitenkin vielä olemassa oma sänky jonne aion nyt kiivetä ja tehdä sitä, mitä tällaisessa tilanteessa osaan parhaiten: ikävöidä ja vaalia muistoja. Voisin vaikka laittaa sen Aknestikin biisin soimaan ja muistella sitä viime kevään aamuksi kääntynyttä yötä J:n sohvalla, jossa soi odotus kesästä.

suomirokkia meidän talossa
suomirokkia kynttilän valossa
suomirokkia sun huoneessa
suomirokkia mun vuoteessa

mä muistan sen kirkkaan päivän
sen kesän ja sen valon häivän
missä se kesä nyt on?

jotain selkeämpää

2011-10-17T10:30:00.017+03:00

Itsetuhovietti nauraa ja kaikuu voitonriemuisesti pääni onkaloissa, kun vieraat kädet risteilevät pitkin alastonta vartaloani. Minua kuvottaa ja tympäännyttää, mutta en tee elettäkään estääkseni toista toteuttamasta kiimaansa. Roikotan vain turhaa päätäni sängyn reunan yli ja mässäilen hiljaa mielessäni ajatuksilla, joissa imaginaarinen giljotiini katkaisee kaulani kerralla poikki. On niin helvetin hienoa taas huomata, kuinka olen muutaman typerän ajatuskuvion kautta onnistunut ahtamaan tyhjyyteni äärimmilleen täyteen vihaa ja inhoa itseäni kohtaan. Niin täyteen, että olen taas kerran tässä tilanteessa.

Pää tuntuu painavalta ja suhisevalta, enkä ole varma johtuuko se pakkautuvasta verestä vai itseinhoisista ajatuksista, jotka kiehuvat vauhkoina pääkopassani. Makaan löysänä ruumiina sängyn reunalla ja katselen peilin kautta, kuinka vieras ihminen tekee selvää kehostani kuin petoeläin avuttomasta saaliista.

En välitä tuosta toisesta tippaakaan mutta vielä vähemmän välitän itsestäni. Haluan toisen satuttavan minua niin, että vuodan sillä en kestä olla näin ääriäni myöten täynnä sisukaluja polttavaa itseinhoa. Sisin sykkii vihaa kaikkea sitä kohtaan, mitä olen ikinä tehnyt, tuntenut, sanonut, kirjoittanut, ilmaissut. Häpeän ja kuvotan itseäni niin suunnattomasti, etten pysty käsittämään miten kukaan pystyy edes katsomaan minuun.

Minussa ei ole mitään, ei niin kerta kaikkiaan mitään muuta kuin sisään ja ulos sahaava itseinho, joka pilkkoo minua pieniksi palasiksi. Polttopuiksi, jotka sytyttää palamaan kunnes jäljellä on vain maton alle lakaistava tuhka. Tunnen itseni niin turhaksi, etten enää välitä mitä keholleni käy tai kuka sen palasilla oikein leikkii. Tiedän, ettei kukaan lopulta pysty satuttamaan minua enempää kuin minä itse, mutta annan päälläni häärivän miehen kuitenkin yrittää.

Tuntuu käsittämättömällä tavalla nautinnolliselta nähdä kuinka toinen ottaa omansa, antamatta minulle oikeastaan mitään muuta kuin vahvistuksen siitä, että olen halpa ja turha. Tuntuu vapauttavalta saada rangaistus ja ansionsa mukaan. Tämä tuntuu oikealta ja juuri siltä, mitä ansaitsenkin. Tämä on katkeransuloinen vahvistus siitä, että ansaitsen kaiken nöyryytyksen, kaiken pahan.

Vihdoinkin jotain selkeää ja ymmärrettävää.

Olen kaivannut tällaista selkeyttä hullun lailla. Eläminen tuntuu aivan liian usein hajanaiselta ja epämääräiseltä, joten on lohdullista saada käsiinsä jotain, mikä kertoo minun olevan olemassa. Edes sitten tällä tavalla. Kun punainen lanka elämästä puuttuu, voin tyytyä edes punaisina sykkiviin kynnenjälkiin selässäni. Ne ovat elämänviivoja, jotka pysyvät edes hetken ja rajaavat olemassaoloni.

Oikeastaan en edes ansaitsisi tätä, koska tämä tuo minulle tyydytystä. Olen kuitenkin niin heikko, etten pysty olemaan ilmankaan. Haluan toisen ruoskivan verille, käyttävän minut loppuun, ottavan omansa, nöyryyttävän, sitovan kiinni ja kiduttavan niin, että huudan ulos kaiken tämän vihan, joka minussa läikehtii. Haluan toisen ottavan minut niin kipeästi ja vahvasti, että tunnen saaneeni ansioni mukaan.

Suljen silmäni ja rukoilen mielessäni, että tuo toinen osaisi vielä antaa sen viimeisen vahvistuksen ja lähteä. Paiskaisi oven perässään ja jättäisi tähän sängylle vuotamaan hylättynä ja käytettynä.

pilkkaa minua, sylje kasvoilleni
opeta minut tottelemaan sinua
anna mun armoa anella

ruoski, kunnes en enää jaksa vastaan tapella
kunnes en enää, en enää, en enää, en enää
kunnes en enää jaksa vastaan tapella

to breathe only air where life should be

2011-10-16T09:04:00.019+03:00

Istun viininpunaiset alusvaatteet päällä E:n mustalla nahkapenkillä ja tuijotan ulos samalle pihalle, joka näkyy omasta ikkunastanikin. Tähän aikaan aamuyöstä valoa hohkaa vain muutamista ikkunoista eikä ulkona liiku ketään, mikä saa asumislähiön näyttämään hiljaiselta ja elottomalta, mutta silti tässä pysähtyneisyydessä on jotain mitä haluan vain jäädä tuijottamaan. On lohduttavaa nähdä, kuinka osaset muodostavat kokonaisuuden, joka pysyy paikoillaan: kerrostalot seisovat ties monettako vuosikymmenettä riveissään, tarhanpiha pitää ansaittua lepohetkeään lasten kiljunnalta, ostarin valot hehkuvat kellertävinä kuten muinakin syysöinä ja kapakan yllä tuikkii yhä hennosti sykkivä värivalokyltti.

Alla avautuu maisema, jonka voi kartoittaa toisin kuin sitä maisemaa, joka löytyy pääni sisältä. En osaa päättää, onko oloni sekava vai pelkästään tyhjä vai kenties molempia vuorotellen. Tuntuu kuin en olisi missään tilanteessa kiinni kuin satunnaisesti; en koskaan pysyvästi. Mieli on hajonnut pirstaleiseksi palapeliksi, jonka kokoaminen tuntuu lohduttomalta ja jokseenkin niin mahdottomalta, etten edes oikeastaan tiedä miksi enää yritänkään. Jonain päivinä tuntuu, ettei minua oikeastaan edes ole olemassa.

Ei ainakaan nyt, kun E nukkuu eikä ole vahvistamassa ääriviivojani ja olemassaoloani kommenteillaan ja kosketuksillaan.

Tällainen tila aiheuttaa jokseenkin tuhoisia ajatuksia. Tuntuu, että jos joku satuttaisi, niin tuntisin edes olevani elossa. Hetki sitten keikistelin alasti E:n edessä ja kiehnäsin vieressä, hain kontaktia ja huomiota; nyt taas haluaisin E:n haukkuvan minut lyttyyn, heittävän minut pois ja hylkäävän. En oikeastaan ole edes varma miksi, mutta luulen sen liittyvän siihen, että elämästäni uupuu jatkuvuuden tunne. Jotenkin ajattelen kaiken kuitenkin loppuvan pian, joten alan valmistella lähtöä E:n luota jo nyt, vaikka kaikki on vasta alussa.

Toisaalta satuttaminen ja hylkääminen antaisivat minulle myös tunteita, joilla täyttää tämä jatkuva tyhjyyden tunne. Niiden mukana saisin syyn vajota melankoliaan. Olen kaivannut sitä jo kauan mutta tuntuu, ettei minulla ole mitään pätevää syytä tai oikeutta piehtaroida sen katkeransuloisessa kehdossa. Kaipaan sitä kuitenkin aivan mielettömästi, sillä se on eräänlainen leposija. Se on pohja, jolla maata. Pohjakin on parempaa kuin tämä tunnottomuus, joka tuntuu loputtomalta leijumiselta, jossa pitää räpiköidä eteenpäin. Tämä ei ole lepoa; tämä on levottomuutta, joka etsii kuumeisesti kohdettaan - löytämättä.

Minä en kaipaa enää mitään muuta kuin edes sen kipeän mutta tutun pohjan, jolta taas joskus yrittää ponnistaa kohti jotain parempaa.

Vastapäisen talon valo on jossain vaiheessa sammunut, mutta tuijottelustani huolimatta en juurikaan ole nähnyt mitään tai noteerannut, milloin se tapahtui. Tuntuu tyhmältä istua yksin nenä kiinni ikkunassa vaikka en edes tiedä, kuka toinen uneton oli. Toinen valvoja tuntui antavan minulle jonkin kummallisen oikeutuksen kukkua hereillä tähän aikaan yöstä, mutta nyt kun valo on sammunut olo tuntuu vain eksyneeltä ja hölmistyneeltä.
Jotenkin muiden käyttäytyminen tuntuu määrittävän ja määräävän omaani, kun en oikein tiedä kuka olen tai mitä edes tunnen. Joinain päivinä en edes tiedä koska pitäisi syödä tai lopettaa syöminen, valvoa tai nukkua, nauraa tai itkeä. Silloin vain etsin vihjeitä muilta - vaikka sitten täysin tuntemattomilta ihmisiltä, jotka nyt vain sattuvat valvomaan vastapäisissä taloissa.

Tajuan kyllä tilanteeni naurettavuuden mutta annan vastapäisen talon sammuneen valon kuitenkin olla valomerkki, jonka luvalla saan lähteä pois E:n luota edes täksi yöksi. Etsin tummansiniset pillifarkkuni sykkyrästä lattialta ja napitan vaaleanvioletin paitani vessassa, jonka peilistä näen hieman levinneet meikit ja suuret valkoiset korvakorut. Kuljen muutaman levottoman ympyrän keittiössä ja silitän E:n poskea ennen kuin katoan käytävään ja lopulta ulos, jossa yö alkaa hiljalleen vaihtua aamuksi.

Kotona vastassa on tyhjä asunto, joka kertoo kämppiksen mitä luultavimmin löytäneen yöseuraa ja jääneen sille tielleen. Vaihdan paidan löysempään ja kuljen sen suurempia ajattelematta keittiöön, jossa availen mekaanisesti kaappeja ja ahmin kaiken minkä vain saan käsiini. Hävitän todistusaineiston roskiksen pohjalle, laitan musiikkia päälle ja jään istumaan sänkyni laidalle. Päässä kulkee muutama hajanainen ajatus, joista ei kuitenkaan onneksi ole ajamaan minua posliinijumalan eteen synninpäästörukouksille.

En oikeastaan jaksa mitään, en edes oksentaa. Tuijotan vain itseäni peilistä ja odotan. En edes tiedä mitä mutta odotan kuitenkin.

Ehkä tunteiden saapumista.
Ehkä itseni saapumista.
Ehkä ihan vain jotain, mikä lopettaa odottamisen.
Oikeastaan ihan mitä vain.
Oikeastaan ihan sama.

2011-10-13T04:27:00.007+03:00

Lääkäri selittää rauhallisella äänellä ja katsoo silmiin niin lempeästi, että tunnen kuinka sisällä alkaa kuumentua, melkeinpä kiehua. Seismografi sisälläni värähtelee ja vauhkoontuva sydänkäyrä piirtyy paperinohuiden aivojeni pinnalle kuvina, joissa edessäni istuva viisikymppinen mies hilaa tuolinsa hitaasti lähemmäs ja laskee kätensä reidelleni, ehkä sivelee kasvojani ja suutelee, lopulta riisuu ja työntyy sisään.

Häpeän ajatuksiani niin, etten uskalla katsella miehen kasvoja muutamaa sekuntia kerrallaan kauempaa. Pelkään, etten saakaan repäistyä katsettani irti, vaan miehen katse poraisi silmiini reikiä, joista kaikki tuntemukseni valuisivat säälittäväksi märäksi lätäköksi jalkojen juureen.

Totta kai tuo edessä istuva itse tyyneys kulkisi sellaisen lätäkön ohitse. Ehkä jopa hyppäisi, ettei vain saisi päälleen pisaraakaan typeristä haluistani ja mieliteoistani. Yritän vastailla miehen kysymyksiin rauhallisesti ja selkeästi, mutta oikeasti haluaisin vain pyytää, jos hän voisi rakastaa minua vähän, ottaa syliin ja hengittää hiuksiini, puhua matalalla äänellä, jonka rytmi lopulta saisi minut nukahtamaan.

Lääkäriajan jälkeen pyörin käytävillä kunnes lysähdän odotushuoneen sinisille sohville, joilla tajuan, ettei huoneessa koettu tuntemus ollut vain seksuaalinen halu vaan läheisyydenkipeä vihlaisu. En ole pitkään aikaan antanut itseni kiintyä kehenkään, sillä en halua olla se, joka jää katsomaan toisen käännettyä selkää. Tietysti niinkin voi aivan hyvin tapahtua mutta olen halunnut tietoisesti välttää sitä jos mahdollista ja jättänyt vastaamatta puheluihin tietyn rajan jälkeen.

En halua edelleenkään kiintyä, kun en tiedä mitä oikeastaan haluan. Kiintyminen ei sovi kuvioon, jossa tulen ja menen ja juoksen päättömänä kanana, sillä kiintyminen on tiettyä pysähtymistä. Se on jäämistä. Enkä minä kykene jäämään, kun pysähtyminen saa minut vain sätkimään levottomasti paikoillani. Siinä vain sätkisin toisen mustelmille, enkä halua satuttaa toista niin.

On kuitenkin jotenkin helpottavaa kokea pieni pysähtymisen kaipuu, vaikka tiedänkin sen katoavan kun jätän taakseni tämän odotushuoneen rauhallisen kuplan ja hyppään hissiin, joka vie minut takaisin alas keskustan sykkeeseen ja arjen hektisyyteen. Päämäärättömän harhailun lomassa on kuitenkin lohduttavaa tietää, että ehkä minunkin tulevaisuudestani löytyy päämääriä. Se päämäärä ei toki ole kyseinen lääkäri, mutta kaipuu tavata samantyyppinen mies, joka synnyttää minussa halun vanheta toisen kanssa. Jaksaa ja rakastaa toista silloinkin, kun iho muuttuu harmaaksi. Sitä minä haluan.

En nyt, mutta sitten joskus.

Sitten joskus. Jos sinne asti ikinä selviän.

back to square one

2011-10-11T02:26:00.015+03:00

Kulunut viikko on päiviä, joista on niin vaikea saada kiinni. Niistä voi yrittää rakentaa kuvia mutta kuviksi ne kuitenkin jäävät. Kuviksi, joita katsellaan ulkopuolelta. Kuviksi, joita selaillaan kuin tylsää matka-albumia, joka tuntuu jokseenkin yhdentekevältä.

Viime viikko on päiviä, joina keittiön pöytä peittyi kananmuniin, jauhoihin, sokeriin, kulhoihin ja resepteihin jotka olin kirjannut ylös punaisella musteella. Päiviä, joina E kaappasi minut muutamiin tanssiliikkeisiin, joissa veti minut haarojensa välistä ja suuteli lopuksi jauhon osin valkaisemia kasvojani.

Päiviä, joina heräsin aikaisin kellon soittoon ja katsoin, kuinka E veti nahkatakkia päälleen ja lähti pois, kun minä jäin tiskaamaan kahdeksi tunniksi, kunnes lopulta raahauduin suihkuun ja luennoille.

Päiviä, joina opiskelin kellon ympäri väsymättä. Päiviä, joina nukahdin paksu teoriakirja rintaa vasten. Päiviä, joiden jälkeen halusinkin yhtäkkiä heittää kaiken hyvän työn hukkaan.

Päiviä, joina avasin oven yllätysvieraille ja join taas, vaikka ei oikeasti enää pitäisi.
Päiviä, joina lähdin taas enkä aamulla muistanut minne.

Päiviä, joina tikkasin haalareihin pyöreää ympyrää, joka kertoo että olen dokannut taas yhden appromerkin verran. Päiviä, joina tajusin että on jokseenkin lohdullista tikata asioita kiinni niin, että ne pysyvät paikoillaan. Ehkä juuri siksi, että elämästä puuttuu se punainen lanka, jolla sitoa kaiken kiinni.

Päiviä, joina kaikki taas kääntyi päälaelleen enkä edes jaksanut miettiä muuta kuin ehkä Robbie Williamsin lyriikoita: I'm contemplating, thinking about thinking; it's overrated, just get another drink and watch me come undone.

Päiviä, joina pitelin sisuskalujaan kakovan ihmisen hiuksia ja toivoin salaa voivani myös oksentaa kehossa kuplivat kalorit pihalle. Päiviä, joina päätin tanssia kaiken unohduksiin ja jalkani rakoille. Päiviä, jolloin aamuyön humalaisessa hohteessa ja katulamppujen kellertävyydessä tajusin syksyn tulleen peruuttamattomasti.

Päiviä, joina minut painettiin vasten tiiliseinää ja suudeltiin. Päiviä, joina päästin suustani käsittämättömiä lupauksia, joissa tulen toisen vällyjen väliin vaikka oikeasti hyräilin päässäni Placeboa: I was never faithful and I was never one to trust.

Päiviä, jolloin en jaksanut ajatella edes lyriikoita.
Päiviä, joista en enää muista paljoakaan.
Päiviä, joina nauroin niin, että lopulta itkin.

Päiviä, joina en päässytkään ylös sängystä vaan jäin makaamaan niiden alasimen painoisten ajatusten alle, joissa työnnän aseen suuhuni.

Päiviä, joina onnistuin varaamaan kaksi lääkäriaikaa ja ajattelemaan, että nyt kaikki muuttuu paremmaksi. Että nyt minä yritän ja ryhdistäydyn.

Ja sitten päiviä kuin tämä, kun vihdoin päätän ajatella sitä, mitä on tapahtunut ja koota niistä edes jonkinlaisen kuvan itselleni. Näinä päivinä mietin, miten kaikki tapahtumat liittyvät toisiinsa ja vastaus on aina: minun kauttani. Vaikka ei aina siltä tunnukaan, niin minä olen jokaisessa päivässä.

Ja silti se ei riitä tuomaan selkeyttä. Näinä päivinä vituttaa huomata, kuinka hajanaiselta kaikki tuntuu. On tapahtumia, jotka tapahtuivat mutta mikä niiden merkitys minulle on muuta kuin se, että nämä asiat tapahtuivat minulle?

Tuntuu, ettei ole mitään hallitsevia tunteita, jotka kertoisivat asioiden painon; on vain toisiinsa limittyviä hailakoita ja ohimeneviä tuntemuksia, jotka vaihtuvat pian seuraaviin. Ehkä tunne vaatii enemmän tilaa ja aikaa tullakseen tarpeeksi vahvaksi. Ehkä pitäisi pysäyttää hetki ja antaa sille enemmän aikaa kasvaa minuun kiinni.

Ehkä pitäisi antaa tapahtumille ja ihmisille mahdollisuus olla elämässäni kauemmin kuin 15 minuuttia. Tosin ehkä sillekin on syynsä, miksi en ole tätä mahdollisuutta antanut. Ja syy on se, etten uskalla. Pelkään, ettei kukaan oikeasti haluaisikaan jäädä pidemmäksi aikaa kuin siksi 15 minuutiksi.

Pelkään huomaavani, etteivät tapahtumat ja ihmiset ole minulle ohimeneviä ja jokseenkin merkityksettömiä; vaan, että minä olen ohimenevä ja merkityksetön muille.

En uskalla ajatella tuota pelkoa vaikka tunnenkin sen läsnäolon. Tungen päiväni täyteen, ettei sille jäisi tilaa kasvaa enää yhtään suuremmaksi, vaikka tiedän, ettei se mihinkään kuitenkaan katoa.

Nyt päivät ovat niin ahtaita, ettei niissä oikeastaan pysty edes liikkumaan sen paremmin kuin tavaratalojen hulluissa alennusmyynneissäkään. Niissä on tapahtumia mutta silti tuntuu kuin olisin pysähtynyt tyvenelle. Se on pysähtyneisyys, jonka huomaa siitä, etten oikeastaan ole kehittynyt suuntaan enkä toiseen.

Kaikkien tapahtumarikkaiden seikkailujen jälkeen palaan aina tähän samaan lähtöpisteeseen, jossa mietin kuka oikein olen ja mitä oikein tunnen.

Enkä vieläkään osaa vastata.

2011-10-03T03:40:00.004+03:00

Juoda sangriaa lähiräkälässä. Onkia omenanpalasia haarukalla. Puhua ja nauraa. Kuunnella ja katsoa pöydän toisella puolella istuvaa E:tä. Hymyillä vaaleansinisille silmille ja miettiä, mitä toinen merkitsee. Miettiä, mitä toinen voisi merkitä. Miettiä ja katsoa. Katsoa ja miettiä, näkeekö mitään. Nousta ja mennä naistenhuoneeseen. Katsoa itseään peilistä ja korjata meikkiään. Pöyhiä mustia hiuksiaan ja miettiä, kuka oikein katsoo peilistä takaisin. Tulla viimein ulos ja hymyillä E:lle, joka odottaa kärsivällisesti ulkopuolella.

Kadota yhdessä harmaan kerrostalon sisään. Kadota hissiin, jonka peilistä katsoa E:tä ja miettiä, mitä tuntee. Nousta pois oikeassa kerroksessa ja kadota sinisen oven taakse. Tiputtaa takkinsa pienen yksiön eteiseen ja astua peremmälle. Tuijottaa hetken ulos sille samalle pihalle, joka näkyy omasta ikkunastakin. Kääntää kasvonsa kohti E:tä. Kaatua satiinisten lakanoiden syliin. Tuntea ympärillään toisen kädet. Tuntea ihollaan toisen kosketus. Tuntea sisällään jotain kovaa ja suurta. Tuntea allaan kiemurteleva vartalo. Tuntea sormiensa välissä vaaleiden hiusten pehmeys. Tuntea lantiollaan kädet. Tuntea kaulallaan huulet. Tuntea kaikki se ja silti miettiä, mitä oikein tuntee toista kohtaan. Nukkua. Herätä. Toistaa kaikki uudelleen ja kuulla olevansa rakas. Sulkea silmänsä ja katua vielä tekemättömiä tekojaan.

Mennä kotiin. Riisua yltään vaatteet, joissa leijailee toisen tuoksu. Käydä suihkussa. Meikata uudestaan. Ottaa kaapista puhtaat vaatteet, joissa ei ole E:n tuoksua. Valita bussi keskustaan ja juoda kahvikuppi puolilleen. Rynnätä ulos hulluna pyörivään syksyyn. Peilata itseään bussipysäkin laseista. Peilata itseään näkemättä mitään. Ymmärtämättä mitään. Hahmottamatta mitään. Istua bussissa ja nojata vasten kylmää ikkunaa. Yrittää hahmottaa maailmaa, itseään. Paikkaansa maailmassa.

Astua ulos bussista ja tuntea ympärillään yön syli. Tietää, että se on lopulta ainoa syli, johon jäädä. Katsella asfalttiin iskeviä askeliaan ja nostaa lopulta katseensa. Nähdä jo kaukaa toisen miehen siluetti. Tummat piirteet ja palavat silmät. Toisenlaiset kuin ne, joiden sinisyys aamulla valui päälle. Antaa sen toisen johdattaa kohti uutta porraskäytävää. Katsoa heijastustaan porraskäytävän ovesta ja tajuta, ettei enää näe itseään. Tuntea nenässään tunkkainen haju, tuntea jaloissaan raskaus, tuntea korvissaan asunnon oven kumea ääni, kun se painetaan kiinni.

Tuntea suussaan sanat, jotka pian päästää soljumaan ympäri keittiötä. Kuulla toisen nauru, joka kulkee lävitse tyhjän pääni. Katsoa pöydällä riehuvaa kynttilää ja toisen palavia silmiä. Miettiä tulipaloja, palohaavoja, onnettomuuksia. Pyromaaneja, jotka sytyttävät mielen ilmiliekkeihin. Miettiä sitä, kuinka palaa. Palaa niin, että autioituu. Palaa niin, ettei enää omista mitään ehjää. Miettiä kaikkea tätä ja tavailla päässään CMX:n Ruostetta.

Miettiä lauluja ja lyriikoita, kunnes ei enää jaksa miettiä. Huomata, ettei toista enää kiinnosta kuunnella, ettei toinen enää puhu. Katsoa, kuinka toinen tulee lähemmäs. Katsoa toisen palaviin silmiin ja lopulta niiden ohitse. Tuntea vyötäröllään kädet, jotka nostavat keittiön tasolle. Tuntea kädet, jotka liukuvat alemmas. Tuntea allaan sänky, jolle toinen kantaa ja heittää ruumiiksi muuttuvan vartalon.

Kuunnella taustalla pyöriviä levyjä, tuttuja lauluja. Kuunnella toisen kiihtyvää hengitystä, kuunnella omaansa. Miettiä levyjen loppumista, miettiä toisen kestävyyttä. Kierähtää lopulta toisen viereen ja sammuttaa valot. Valvoa yksin hämärässä, kuunnella toisen kuorsausta. Miettiä lyhyitä lauseita. Miettiä pakenevia hetkiä. Miettiä, kunnes lopulta nukahtaa.

Herätä. Pukea. Antaa toisen silittää selkää ja niskaa. Vältellä kysymyksiä ja mumista jotain epämääräistä. Nousta. Vetää nahkatakki niskaansa. Lähteä. Sulkea ovi takanaan. Tuntea kasvoillaan syksyn kylmä, nähdä ympärillään oransseina palavat puut. Nähdä heijastuksensa pizzerioiden ikkunoista ja hävetä. Tunkea kuulokkeet korvilleen ja kadota. Kävellä syrjäisiä kujia pitkin ja vältellä vastaantulijoita.

Saapua kotiin. Siihen, johon on avain. Lysähtää sängylleen ja vastata puheluun. Riisua. Käydä suihkussa. Meikata uudelleen. Vetää päälleen taas puhtaat vaatteet. Vaatteet, joissa leijuu vain huuhteluaineen lohduttavan puhdas tuoksu. Miettiä taas uusia tuoksuja, jotka siihen pian sekoittuvat. Lähteä uudestaan ja antaa syksyn tuulien pyörittää kuin kellastuneita lehtiä.

Olla taas menossa. Kohti uutta kohdetta, uutta miestä.
Lähteä, tulla, mennä. Tietämättä, mitä etsii. Tietäen, ettei löydä.

I'd risk the fall just to know how it feels to fly

2011-09-27T00:27:00.003+03:00

Aamuluennon unisuudessa piirtelen hajamielisesti kuvioita lehtiööni ja hörpin pahvimukista kahvia tajuamatta mistään mitään. Maanantain harmaus vyöryy takariveiltä pullahtavina haukotuksina ja luennoitsijan monotonisena äänenä, kunnes lopulta havahdun elämän ihanuuteen näpertäessäni paitani helmaa. Löydän mustasta poolostani vaalean hiussuortuvan ja tajuan, että joskus hymy todella on vain hiuskarvan varassa.

Luennoitsija puhuu teorioista ja sovelluksista, mutta minä uppoan vain viikonlopun ihanuuteen. Perjantaina päätin, etten välitä exästäni enkä muistakaan, joiden mielestä nainen on epätoivoinen pyytäessään miestä ulos. Totta kai nainen voi olla epätoivoinen pyytäessään miestä ulos, aivan kuten mies pyytäessään naista, mutta en minä tuntenut oloani tippaakaan epätoivoiseksi. Voiko se silloin olla epätoivoa, jos epätoivon tunne puuttuu?

Muutamien neuroottisten ajatuskulkujen jälkeen päätin lopulta vain päästää irti siitä, mitä muut mahdollisesti ajattelevat ja suunnata kulkuni niiden urilta E:n eteen.
Ja niin, keskellä harmaata ja tavallisen tylsää arkipäivää täysin selvinpäin kävelin E:n luokse ja kysyin häntä ulos. Enkä todellakaan tehnyt sitä sen takia, että tilanteeni tai oloni olisi ollut niin epätoivoinen, että olisin ollut valmis tekemään mitä vain sen helpottamiseksi. Ei E ollut minulle mikään sattumanvarainen oljenkorsi johon tarttua viimeisillä voimillani, vaan juuri sellainen harvinaisen ihana ihminen, jonka kanssa haluaa lähteä kahville.

Kahvi tosin unohtui, kun lauantaina istuin E:n viereen hermostuneena ja ihastuneena mutta ehkä sillä ei ollut väliä. Kahvin tilalle tuli punaviini, E:n siniset silmät, lämpimien tunteiden kirjo ja kaikki se, minkä ansiosta maailmaa voi sanoa värikkääksi harmainakin päivinä.
Aamulla muistin kuitenkin lopulta kahvin ja join sitä puisen keittiönpöydän ääressä, jonka toisella puolella E istui alastomana ja selitti jotain, mikä sai minut hymyilemään. Tuijottelin hetken niihin maailman suloisimpiin silmiin kunnes taas ymmärsin, että on olemassa asioita, joiden takia on valmis riskeeraamaan sen typerän kuolemansynnin nimeltä ylpeys.

Mitä sitten vaikka joku kutsuisi epätoivoiseksi, mitä sitten vaikka saisi pakit? Ei vahvuutta lopulta ole se, ettei ikinä kaadu vaan se, että kaaduttuaan nousee ylös. Minä luotan vihdoin siihen, että elämäni kestää tarvittaessa ottaa putoamisen riskin, jotta voisi lentää.

sähköä ilmassa

2011-09-23T00:18:00.009+03:00

Kellertävät valot sateisessa asfaltissa, mahassa punaviini ja ranskalaiset, ostoskassissa uusien vaatteiden mieletön paino, sisällä vaarallinen sähkövirta ja se jokin, joka heittelee minua jatkuvasti toden ja unen rajamailla.

Olen niin irti, että pelkään jatkuvasti irtoavani lopullisesti tästä todellisuudesta. Estot ja esteet häviävät enkä enää ole varma siitä, missä menee soveliaisuuden raja. Jätän vastaamatta F:n ja S:n viesteihin, annan puheluiden mennä vastaajaan ja löydän saapuneiden viestien kansiosta huolestuneita viestejä V:ltä ja ties keneltä; luen huvittuneena lähetettyjen viestien kansiosta valheita kuumeisesta olosta ja kiireistä, enkä oikeastaan edes muista lähettäneeni yhtäkään.

Mielenkiinto poukkoilee holtittomasti puolelta toiselle, enkä oikein tiedä miten päin olisin ja minne seuraavaksi menisin. Jätän väliin kaiken, mikä asettuu kulloisenkin mielitekoni tielle. Jätän väliin luennon, toisen, kolmannenkin, kunnes lopulta en enää pysy laskuissa, jätän väliin pakolliset läsnäolot ja harjoitusryhmät samalla kun yritän keksiä päteviä syitä selitykseksi sähköposteihin.

Ja minkä takia?

Koska odotan. Koska en kestä olla paikoillani. Koska en näe mielitekojani kauemmas. Koska en tiedä, missä olisin. Etsin jatkuvasti jotain, mikä lopettaisi tämän jatkuvan juoksemisen mutta löytämisen sijaan havahdun yhä useammin siihen tunteeseen, etten enää saa otetta itsestäni.

Muistissa on omituisia aukkoja, jotka ovat syntyneet muustakin kuin alkoholista. En ole ihan varma, miksi viime viikkojen filmi pätkii niin kovin. Kenties olen juossut paikasta toiseen ajattelematta sen kummemmin, jolloin moni asia on jäänyt painautumatta mieleen. Jotain omituista on kuitenkin tapahtumassa tai on jo tapahtunut. Tunnen sen vauhkona olona sisällä. Olen jatkuvasti haltioissani, ekstaasissa, jännittynyt, odottava, pursuileva. Olen täynnä sähköä, täynnä jotain mikä odottaa purkamistaan.
Olen tavallaan myös kauhuissani tästä kaikesta mutta en silti osaa pelätä. En uskalla antaa pelolle valtaa ja oikeasti antaa sen vyöryä koko tunteen voimalla sisälläni.

En oikeastaan osaa antaa parempia vastauksia. Minä vain odotan jatkuvasti, juoksen ja odotan. Tiedän vain, että olen levoton ja että jotain on tapahtumassa, en muuta. Tiedän vain hetken kerrallaan, elän vain hetken kerrallaan, mielijohteen kerrallaan.
Ja nyt on vain tämä: ranskalaisten paino vatsassa, päässä punaviinin keveys, sisällä malttamaton tunne, pursuileva odotus. Sydämen syke, joka kertoo että minä olen.

Minä olen. Olen. Olen. Olen.

Voi luoja, minä olen!

2011-09-19T22:48:00.007+03:00

Hämärän olohuoneen linoleumilattia muuttuu hetkellisesti tatamiksi, kun Painija sulkee minut syliinsä ja tekee muutaman monikäyttöisen lukko-otteen, joista minulla ei ole mikään kiire pyristellä irti. Hetken päästä kuitenkin rimpuilen itseni vapaaksi ja päätän tonkia cd-laatikkoa, josta yllättäen löytyy sama Ultra Bran kokoelmalevy kuin omasta hyllystänikin. Painija kysyy, mitä outo virneeni tarkoittaa mutta rehellisen vastauksen sijaan päätän hieman leikkiä tulella, ja pian kaiuttimista soi transsiin vievä musiikki, joka saa ajattelemaan Painijan joksikin muuksi.

synkäksi kuvittelen sinitaivaan
sinut toiseksi
silloin sataa

Ennen tämä biisi sai ajattelemaan poikaa nyt jo melkein kolmen vuoden takaa. Nyt en enää ole varma, ketä ajattelen ja kaipaan eniten. Poika kolmen vuoden takaa ei enää häiritse nykyhetkeä, vaikka aina joskus huomaankin ajattelevani hetkiä, joina hän polvistui eteeni vaaleanpunainen värivaloranneke kädessään.

Painija ei ole moksiskaan lyriikoista, mutta minä tavailen niitä äänettömästi huulillani hänen olkansa ylitse. Olo on ollut jo viikkoja jännittynyt ja sähköinen, mutta lataus sisälläni ei silti oikein tunnu löytävän kohdettaan. Viime viikolla törmäsin A:han baarin narikoilla, enkä enää tuntenut koko kehon läpäisevää sähkövirtaa, joka olisi purkautuessaan saanut koko kehon kiehuvaksi; en oikeastaan tuntenut mitään. En edes keksinyt mitään sanottavaa, joten hymyilin pikaisesti ja kuljin vain ohitse.

En oikeastaan tiedä, mitä tai kenet haluan. En edes oikeastaan ole varma, paraneeko tämä kuumeinen tunne sisällä miehellä tai kymmenelläkään, mutta huomaan yhä useammin kaatuvani vahvoille käsivarsille.

Ehkä juuri kiinnekohdan puuttuminen tekee minusta niin tasapainottoman. Se, ettei ole mitään tiettyä kohdetta, jota tuijottaa kuin pistettä kaukaisuudessa jolloin ei horjahdakaan niin helposti.

Nyt kiinnekohdan puuttuessa haahuilen päämäärättömästi sattuman mukaan ja annan ihoni hankautua vasten Painijaa, mikä tosin vain lisää levotonta väreilyä sisälläni sen sijaan että purkaisi sen ihanaksi vapautuneeksi tunteeksi, jonka syliin antautua. Minä kaipaan jotain, mikä purkaa kaiken ja lopettaa tämän holtittoman sätkimisen. Jotain mikä saa minut vihdoin pysähtymään kaiken tämän juoksemisen jälkeen.

Ehkä vielä joskus löydän kohteen, joka vapauttaa kaiken tämän levottoman jännityksen lämpimäksi varmaksi tunteeksi. Ehkä vielä joskus.

Sitä odotellessa ajattelen itseni sinne jonnekin muualle, kauas Painijoista ja niistä muista, joiden luokse en halua jäädä.

järveksi ajattelen uima-altaan
sinut pojaksi vuoden takaa
jos suljen silmäni
on tässä ihan hyvä makaa

2011-09-19T00:26:00.003+03:00

Ei mitään yhtenäisiä muistikuvia viime viikoista. Kronologiaa ei ole; on vain hailakoita muistikuvia, joita en osaa asettaa järjestykseen, en ajalliseen enkä merkitykselliseen. Asioita vain tapahtuu, enkä minä kerkeä antamaan niille arvoa tai edes paikkaa muistini aikajanoilla. En muista mitä olen kertonut tai kuullut, kenelle tai kenen kanssa olen jutellut. Muistikuvien kasaaminen takaisin säröttömäksi palapeliksi on yhä vaikeampaa, mutta onneksi nimien muistamisen helpottamiseksi voi käyttää kämppiksen kesken osuvia lempinimiä, kuten Chiquita tai Talvivarustushippi tai Hyypiö tai Hiljaisuuden majesteetti tai Ananas tai Ratigan tai se, jolla oli ne setämieskengät.

Pitäisi pysähtyä tarkastelemaan ympärillä pyörivää elämää mutta se vaatisi jonkinasteista pysähtymistä, mikä ahdistaa jostain syystä suunnattomasti. Punomme kyllä kämppiksen kanssa menneiden päivien tapahtumista verkkoa mutta se muuttuu pian pölyiseksi hämähäkinseitiksi, josta pyristelemme itsemme irti ja siirrymme kohti uusia suunnitelmia.

Luennot, työryhmät, suunnittelupalaverit, baarit, drinkit, naiset, miehet, ehdotukset sekoittuvat värikkääksi mössöksi, jota lapan sisääni kaikilla aisteillani ja jätän taakseni jaloilla, jotka jo suuntaavat kohti seuraavaa mielijohdetta. Tietysti järkevää olisi käyttää tätä ylitsepursuilevan tehokasta oloa johonkin älylliseen toimintaa, mutta huomaan kuitenkin tarkkailevani luentoja valppaammin seuraavaa miestä, jonka kanssa kadota yhä syvemmälle pimenevään syksyyn.

here am I in my little bubble

2011-09-12T16:51:00.000+03:00

Olen oppinut turvaamaan puhaltamaani kuplaan. Olen oppinut luottamaan musiikin avulla rakentamaani kyhäelmään, jossa voin uskoa kaiken olevan ihan hyvin vaikka luovisin minkälaisen ihmisruuhkan lävitse. On vieläkin jokseenkin pelottavaa kulkea suurten joukkioiden ohi tai katsoa ihmisiä silmiin mutta kun huimaus alkaa, osaan automaattisesti kääntää soittimen ääntä kovemmalle.

En ole saanut paniikkikohtauksia nyt reiluun vuoteen mutta pelko niistä elää yhä. Tavallaan tiedän niiden olevan ohimeneviä mutta entä jos ne eivät joskus loppuisikaan? Entä jos se järjetön hulluksi tulemisen pelko ei joskus taas iskettyään lakkaisikaan vaan jäisi päälle? Yritän olla ajattelematta asiaa, vaikka aina joskus keskustan tykyttävässä sykkeessä tunnenkin, kuinka sydän yrittää laskea alkutahteja tuomionpäivän sotasävelmälle, joka nousee myrskynä jostain sisältäni.

Niinä hetkinä tuntuu kuin kaikki tuttu itsessäni valuisi ulos ja jäljelle jäisi vain jokin vieras tunne, jota en tunnista omakseni. Tavallaan se on myös menettämisen pelkoa. Itsensä menettämisen pelkoa, joka sekoittuu hulluksi tulemisen pelkoon.

Nyt se kamala crescendona vyöryvä tunne on vihdoin vaimentunut niin hiljaiseksi, ettei se ole enää pitkään aikaan huutanut oman ääneni päälle. En ole oikein varma, miten lopulta onnistuin niiden kohtausten kesyttämisessä, mutta uskon, että kyse on juurtumisesta tai kätkemisestä. Joko olen onnistunut kätkemään minuuteni tärkeimpiä kimpaleita tiettyjen biisien lyriikoihin ja melodioihin, joista houkuttelen ne esille aina kun kontrolli itsestä tuntuu katoavan jonnekin ihmisruuhkien sekaan tai sitten olen vain juurruttanut itseni niin tiukasti Kentiin ja Placeboon, ettei paniikki enää pysty repimään minua irti niiden maailmasta.

Musiikin suojaama maailma tuntuu kulkevan sen niin sanotun oikean maailman yläpuolella. Siellä oleminen tuntuu vähän kuin lilluisin päällekkäisessä toisessa todellisuudessa, jossa en kuule muuta kuin tutut biisit ja vaikka katselenkin välillä muuallekin kuin tiukasti asfalttiin, en oikeastaan juurikaan näe mitään.

On kuitenkin varottava sillä omiin maailmoihin vajoaminen ei ala olla paitsi helppoa vaan myös jokseenkin automaattista. En tiedä, olenko kääntymässä itseeni niin tiukasti, ettei ulkomaailma pääse sisälle, mutta jotenkin viime viikkoina kaikki ympärillä pyörivä on tuntunut niin kovin etäiseltä.

On toki lohduttavaa huomata, että tarvitessaan pystyy suojautumaan ja sulkemaan maailman ulkopuolelleen mutta on muistettava, että usein se mikä suojaa, myös sulkee sisälleen.

2011-09-11T18:49:00.001+03:00

Pienet asiat voivat joskus olla yllättävän pelottavia, kuten pieni harmiton Rubikin kuutio F:n eteisen lipaston päällä. Naureskelen, onko hänkin ratkaissut sen irrottamalla värilaput ja liimaamalla ne takaisin, mutta F vain tuijottaa minua ja pyytää sekoittamaan kuution. Sekoitan sitä selkäni takana, kunnes kuutio tuo mieleen viime viikkojen sekavan värikkäät tapahtumat, joita en Rubikin kuutioiden tapaan osaa ratkaista. F katselee värisotkua hetken, ja puolen minuutin päästä kuutio on taas saanut yksiväriset sivut, enkä oikein osaa päättää, kumpi vetää hiljaisemmaksi: kuution ratkaiseminen vai se, mihin kaikkeen noin näppäriä sormia voikaan hyödyntää.

On jokseenkin huimaavaa ajatella, kuinka paljon potentiaalia edessä seisovaan mieheen kätkeytyykään. Niin huimaavaa, että se melkein pelottaa hieman.

Perusteellisen potentiaalisuustutkimuksen jälkeen seison alasti parvekkeella ja saan hiljalleen tasaantuneen hengityksen seasta naurahdetuksi, että tämän pelon kohtaaminen kyllä todellakin kannatti. Painaudun vasten F:n lämmintä kehoa ja katselen, kuinka hengitys höyryää ja katoaa hiljalleen pimeää yötä vasten ja vaikka F kiristää otettaan ympärilläni, tiedän minulle käyvän pian samoin. F puhuu uudesta tapaamisesta ja vaikka nyökkäilenkin harvakseltaan tiedän, että olen jo mennyt.

F katsoo minua pettyneenä kun aamuyöstä teen lähtöä ja sanoo haluavansa herätä vierestäni, mutta vedän jo revittyjä farkkujani jalkaan ja kiitän illasta. F on herttainen ja huomaavainen mutta en halua kiintyä kehenkään nyt. En uskalla. En osaa, en kykene. Selkää nuolee tuli, jota on vain juostava karkuun; pysähtyminen tuntuu jäämiseltä palavaan taloon, jossa lopulta kuolee tunteiden ja muistojen häkämyrkytykseen.

Näppärät kädet saavat ratkaista rauhassa Rubikin kuutioita mutta sydämeni pysyköön koskemattomana ja ratkaisemattomana, kunnes itse tiedän mitä se tarvitsee. Painan ulko-oven selän takana kiinni ja sukellan syksyiseen aamuyöhön, joka häilyy meluisena ympärillä, kun suin pörröisiä hiuksiani silmiltäni ja mietin, kuinka houkuttelevalta näyttääkään baarien edessä pyörivä miestungos.

disease called life

2011-09-10T17:33:00.001+03:00

En vieläkään tiedä, mikä minua vaivaa. Yritän hengittää tasaisesti, vaikka levottomuus estää keskittymästä oikeastaan yhtään mihinkään. Peilailen itseäni eteisen kokovartalopeilistä ja katson, kuinka naama näyttää vääntyvän ja turpoavan niin, että pelästyn ja ravistan mielipuolisesti päätäni, miettien kuvittelenko kaikki omituiset oireet ja olenko todella tulossa hulluksi.

Tarkistan olemassaoloani kokovartalopeileistä, enkä siltikään ole oikein varma, olenko vielä tässä ja miltä edes oikein näytänkään. En osaa enää vastata kysymyksiin kuten mikä minua vaivaa, vaan huomaan vuorotellen nauravani kohautellen olkapäitäni, vuoroin vajoavani jonnekin, missä kaikuu toivottomuus.
En enää käsitä missä menee vakavuuden raja, jonka jälkeen on tosi kyseessä. Ehkä minua ei vaivaakaan mikään, ehkä olenkin vain kuvitellut kaiken, vaikka oikean kämmenselän haalea mustelma muistuttaa tipasta, lyyhistymisestä odotusaulassa ja veitsi kurkulla elämisestä.

Pelkään olla yksin, sillä en enää luota havaintokykyyni tai huolenpitooni itseni suhteen. Sängyn reunalla seisoo tiukka rivi vettä vahvempaa, ja salaa toivon suojelusenkeliä joka vahtisi räpyttämättä vierelläni koska muuten paniikki nousee kurkkuun asti ja olen taas tilaamassa taksia päivystykseen, jonne haluan leiriytyä koko loppuelämäkseni.

Kaikesta huolimatta minä haluan tarrautua tiukasti kiinni tähän elämään. Ehkä en ole aivan varma siitä, kuka olen tai miltä edes näytän mutta olen tullut yhä varmemmaksi siitä, että vierellä on ainakin yksi maailman ihanin ystävä joka pysyy siinä, vaikka kuinka maa jalkojen alla heiluisi. Minä haluan olla samanlainen.

2011-08-29T08:54:00.002+03:00

Herään säpsähtäen pimeään huoneeseeni, enkä muutamaan sekuntiin hahmota lainkaan missä olen. Siristelen silmiäni hetken kattolampun kirkkaudessa, kunnes pomppaan mekaanisesti ylös ja alistun hillittömän siivouskohtauksen orjuuteen. Revin jääkaapin lasihyllyt ulos ja hinkkaan niitä tiskiharjalla, pyyhin jokaisen pinnan joka vain osuu silmiin, siirryn peilikaapin kimppuun ja suihkin Tolua lavuaarin posliinille, kiillotan pesukoneen luukkua ja nappuloita, häiritsen naapureita pyykkikoneen hurskutuksella ennen kuin on edes aamu. Kuljen levottomasti keittiön ja oman huoneeni väliä, kulutan askeleita ja puhdistusaineita, kunnes kämppä näyttää yhä puhtaammalta ja siistimmältä mutta päässä asuu yhä vain sekasortoisemmaksi käyvä ideatulva.

Huomaan oman naamani eteisen peilistä ja käyn sen kimppuun. Hinkkaan eilisiä meikkejä ja pesen hiukset kolmeen kertaan, piirrän itselleni taas ihmisen ääriviivat kajalin ja ripsivärin avulla, kunnes aamu kääntää kylkeään kohti ikkunaani, jossa se hymyilee kultaisena ja lämpimänä.

Ahdistava olo hyökkää jostain niskaani ja tunnen äkillistä halua paeta, juosta niin kauas kuin pystyn. Hylkään pursuilevat ideani hetkeksi ja tartun siihen, joka vie minut Helsinkiin sittenkin vielä muutamaksi päiväksi. On niin helvetin vaikeaa olla paikoillaan vaikka en oikeastaan edes tiedä, miten odotan pääkaupungin auttavan asiaa. Bussipysäkillä ymmärrän myöhästyväni junasta jos jään enää edes minuutiksi odottamaan tämän kaupungin lottoamista muistuttavia bussilinjoja, joten nostan peukaloni ylös ja hyppään ensimmäiseen vastaantulevaan autoon, jossa keski-ikäinen setä mankuu jatkuvasti numeroa ja osoitetta mutta heittää minut kuitenkin loppujen lopuksi kiltisti asemalle.

Junassa työnnän kuulokkeet korville ja ahdistun paikallaan olosta. Mistä tämä levottomuus, ahdistus jota juosta taas karkuun jaloilla, joiden liikunta koostuu lähinnä jääkaapin luo maleksimisesta. Pää hakkaa painokoneena loputonta ajatusvirtaa, jota en jaksa edes yrittää lukea joten käännän musiikin täysille ja uppoudun Holen maailmaan.

How are you so burnt when

you're barely on fire?

2011-08-28T06:50:00.006+03:00

Halaus tuntuu hyvältä hermostuneen kehoni ympärillä. Kolmen kuukauden jälkeen J tuntuu yhä samalta, vaikka on jotenkin vaikeaa käsittää, että joku vapaaehtoisesti tarjoutuu hakemaan minut asemalta keskellä yötä. Hyvällä tavalla vaikeaa.

Heitämme kassit takakonttiin ja huristamme kämpilleni, missä kuljen ympäriinsä ja höpöttelen levottomia, keitän kahvia keskellä yötä. J tuijottelee kanssani sarjoja, kunnes kyllästyn ja siirryn polttamaan parvekkeelle, jossa yksi asia johtaa toiseen ja lopulta suudelmiin niillä samoilla kamalilla muovisilla tuoleilla, joilla istuimme vappuna ja joita en vieläkään ole saanut korvattua kauniilla puisilla tuoleilla.

Yö huimaa minua. Alhaalla humalaisella porukalla on hauskaa jo ties monettako tuntia ja seitsemännen kerroksen parvekkeella taivas tuntuu olevan jotenkin huimaavan lähellä. Käännän vartaloni kohti J:tä ja pian huomaan jo hipelöiväni J:n nännikorua, kunnes kaikesta tulee yhtäkkiä yhä sumuisempaa.
En näe ääriviivoja, vielä vähemmän suoraa viivaa, jota kulkea joten onko sillä niin väliä jos nyt horjahtaa siltä vai ei.

Sängyssä on samat lakanat kuin lähtöpäivänä, jolloin J saattoi minut asemalle. Nyt lähtöön sekoittuu paluu, hikinen ja tuttu. Paljon on tapahtunut ja muuttunut niiden välissä, mutta painovoiman ylivalta pysyy yhä. Se painaa maahan taas kerran, enkä minä enää edes oikeastaan jaksa laittaa vastaan.

Aamulla juon lukemattoman määrän kahvia pienestä punaisesta kahvikupista, jonka ostin savonlinnalaisesta ihastuttavasta pikkuruisesta kahvilasta. Työnnän kynnenkärkiä kupin kuviointiin, joka tuo mieleen lohikäärmeen ihon. Olen syntynyt lohikäärmeen vuonna, minkä haukutaan olevan otollinen vuosi syntyä mutta runollisesta kauneudestaan huolimatta tuollaiset asiat ovat minulle tarua, aivan kuten lohikäärmeetkin.

Taruolennolta tuntuu myös itsetuntonikin toisinaan. Jokin J:ssä saan minut tuntemaan oloni epävarmaksi ja vääräksi, liian isoksi. En tiedä, onko se J:n ajoittainen epävarmuus ja katse jota en osaa tulkita vai epävarmuus kaveruutemme rajoista vai oma epävarmuuteni, mutta ehkä sillä ei ole väliä. Johtui epävarmuus sitten jostain yksittäisestä asiasta tai kaikesta mahdollisesta, niin juuri sen takia tästä säätämisestä ei ikinä tule seurustelusuhdetta.
Juuri sen takia, ettei ole varmuutta; on vain epävarmuutta.

Katselen sängyllä istuvaa J:tä ja niin suloiselta kuin aamun pörröttämä hiuspehko näyttääkin, ei se riitä. Minä tarvitsen toiselta enemmän varmuutta siitä, että riitän. Ennen kaikkea tarvitsen oman varmuuteni siitä, että toinen riittää.

J:stä on kaikesta huolimatta tullut minulle tärkeä. Ei siksi, että hän heittää minut aikaisin aamulla suoraan yliopiston oven eteen kuolemaväsymyksestään huolimatta vaan siksi, että hän yhä on tässä. J tuli elämääni viime vuoden marraskuisena iltana, kun minä olin melkein eronnut nainen ja J humalassa. Jaoimme muutaman yhteisen yön, jotka nyt ovat kipeidenkin jaksojen jälkeen vaihtuneet jaettuun kaveruuteen. Voin puhua mistä vain, vaikka J ei mitään sepustuksiini osaisikaan kommentoida. Voin olla tässä ja tuntea oloni kaikesta epävarmuudesta huolimatta hyväksi, aivan kuten voin olla poissa täältä ja huomata kaipaavani J:n seuraa.

Jos J lähtee, jää tyhjä tila. Niin suuri, että siihen mahtuu koko kaipuu, ikävä.

2011-08-25T23:45:00.006+03:00

Tytöt ovat niin ihania.

Istumme S:n kanssa nurkkapöytään, jossa läikytämme riemukkaita tarinoita ja vähän kahviakin pitkin pöytää ja minä tunnen, kuinka etäännyn yhä kauemmas aamun ahdistuneista hetkistä. Kahvintuoksuiset hetket vaihtuvat pian hajuvesiosaston tuoksupilviin, joiden keskellä punnitsemme kynsilakkojen sävyjä ja kikatamme, arvioimme tekoripsiä. Haahuilemme pitkin käytäviä ja suihkimme miesten hajuvesiä, joista muutamat saavat niin hykerryttävän suloisen olon, että melkein hairahdan ostamaan yhden hullaannuttavan pullollisen säälittävän yksinäisiä iltoja varten, jolloin olisi niin tuskallisen ihanaa piehtaroida huumaannuttavassa tuoksussa.

Bussissa suunnittelemme syksyä ja jo liiankin merkitykselliseen kaupunkiin suuntautuvaa matkaa, joka saa pieneksi hetkeksi uinahtaneet perhoset vatsassani taas väpättämään vauhkoina. En oikeastaan odota mitään sen kummempaa mutta olo on siitä huolimatta odottava, utelias elämää kohtaan. S hyppää pois Sörkassa ja minä jatkan vielä ohi Vallilan pastellitalojen ja ruuhkien, lapsuuden muistojen miehittämän uimahallin ja sen koulun, jonka ohi kulkiessani tunsin aina silloin kerran pienen toiveikkaan piston ihastukseni näkemisestä. Nyt ne vuodet ovat painuneet jo taakse, mutta siitäkin huolimatta on myönnettävä, että se pistos on yhä olemassa.

Silti.

Illalla kuorin ihoni sinisellä kuorintavoiteella, nypin kulmakarvat siisteiksi ja värjään juurikasvuni, joka on venynyt muutaman sentin mittaan kesän alusta. Hassua ajatella, mitä kaikkea siihen muutamaan senttiin mahtuukaan: kuinka monta kilometriä, tuntia, kokemusta, ihmistä, alkua ja loppua.
Ihailen hiusten kiiltävää pehmeyttä ja vilkuilen hajamielisesti pakkausta odottavaa tavarapaljoutta. Laukku aukoo suutaan nälkäisenä ja minun pitäisi ruokkia sen tyhjää vatsaa penkeille viikatuilla vaatteillani, kosmetiikalla, kengillä ja ennen kaikkea ihanilla ulkomailta hankituilta postikorteilla ja julisteilla, jotka haluan kiinnittää soluasuntoni tyhjille seinille muistuttamaan elämästä, joka oli ja joka on.

Kaipaan jo opiskelukaupunkiini mutta tuntuu jotenkin tyhjältä, kun kaikki Helsingissä on vain loppusilausta vaille valmista jätettäväksi. Paperiasiat on hoidettu, työpaikan avaimet on palautettu; ainoastaan kesken jäänyt Rikos ja rangaistus pitäisi palauttaa kirjastoon, jossa odottaa mitä luultavimmin mojovat myöhästymissakot. Myöhästynyttä kirjaa lukuun ottamatta ei ole enää mitään keskeneräistä muistuttamassa ja se tuntuu jotenkin hassulta. Nythän pitäisi olla helpottunut ja rauhaisa, mutta niiden olotilojen sijaan huomaan kaipaavani keskeneräisyyttä.

Kaikesta valituksestani huolimatta pidän siitä, että elämä on kesken, auki.

Älä koskaan lopu, sulkeudu.

please excuse me while I tend to how I feel

2011-08-25T07:19:00.003+03:00

Minä en halua tätä elämää nyt. En nyt, kun mielen ääriviivojen hahmottaminen tuntuu niin ylivoimaisen lohduttomalta ja pelkään jatkuvasti vajoavani psykoosiin tai muuten vain tulevani hulluksi. Pää tuntuu murenevan pieniksi palasiksi pitkin valkoisia kivilattioita, joita kulutan juoksemalla hysteerisesti edestakaisin aina välillä pysähtyen peilin eteen, jossa tuijotan kuvajaistani ja pelkään irtautuvani lopullisesti itsestäni. Olen aivan liian levoton itkeäkseni, vaikka toivon vain voivani valuttaa kaiken silmistä pulppuavina jokina, joihin lopulta hukkuisin niin, ettei minun tarvitsisi enää ajatella eikä tuntea näitä olotiloja.

Sillä minä en kestä.

En kestä näitä pakkoajatuksia, en omituista ahdistusta enkä ärtyneisyyttä, joka saa minut katkaisemaan yhteydet muihin yhdestäkin väärästä lauseesta. Kritiikinsietokykyni on yksi surkean huono vitsi joka ei edes naurata. Se on pettävä kevätjää, joka ei kestä yhtäkään painavaa lausetta pinnallaan vaan antaa jokaisesta kyseenalaisesta heitosta palkaksi jääkylmän kylvyn naiiviuteni ytimessä.
En vain kestä nyt kritiikkiä tai konflikteja; kaikista vähiten kestän itseäni ja tätä oloa, jota en vain pysty pitämään sisälläni vaan minun on pakko oksentaa se ulos edes sanoina, joita en oikeastaan edes haluaisi nähdä.

Kaipaan kuollakseni tasapainoa, jossa kaikki on selkeää ja arvattavaa; ei jatkuvaa heiluriliikettä, jossa en enää tiedä mitä tehdä tai tuntea, ajatella. Tekee mieli vain katkaista kontaktit ja erakoitua. Tuntuu, etten ole tervetullut yhtään minnekään joten on vain parempi olla omissa oloissani, jossa en näe muita ihmisiä ja katseita, jotka tulkitsen arvosteleviksi, vihamielisiksi, ivallisiksi.

Vihaan tätä kaikkea niin paljon, kuulumattomuutta ja epävarmuutta, mustavalkoista ajattelua joka poukkoilee toiselta laidalta toiselle. Ehkä tunnin päästä tunnen taas toisin ja haluan olla lähellä jokaista, mutta nyt tuntuu, että parasta olisi vain keskittyä luojan kiitos pian alkavaan kouluun, perheeseen ja hyvän tyttären roolin vetämiseen ja kenties laihduttamiseen, jonka jälkeen varmasti painan kymmenen kiloa enemmän kuin nyt.

Tämä elämä ei enää tunnu omalta. Ei niin yhtään. Tahdon vain pois. Kotiin, missä ikinä se onkaan.

No I'm not all me
So please excuse me
While I tend to how I feel

But now the dreams and waking screams
That everlast the night
So build a wall
Behind it crawl
And hide until it's light

---

Please excuse me
While I tend to how I feel
These things return to me
That still seem real

2011-08-24T18:16:00.000+03:00

B:n ajattelu tekee minusta huolimattoman, hitaan ja ajattelemattoman. Tiedostan kyllä, etten ole kahteen päivään poistunut neljän seinän sisältä, avannut muita ovia kuin jääkaapin ja pakastimen tai tehnyt muutenkaan mitään sen kummempaa kuin antanut ulkoisen habitukseni peittyä toissapäiväisiin, eilisiin ja ties minkäpäiväisiin meikkeihin ja hallitsemattomia itkuryöppyjä aiheuttaviin ajatuksiin. Tiedostan tämän mieltä ylentävän faktan paremmin kuin hyvin mutta jotenkin reagointikykyni asian suhteen on kärsinyt, kun ulkomaailma ilmoittaa olemassaolostaan.

Ovikellon sointi ajaa minut mekaanisesti ovelle ja käteni kahvalle, mutta vasta naapurin tyrmistynyt ilme saa minut havahtumaan karmivaan olemukseeni: eilisyön itkusessio kulkee mustina viiruina silmien alla, rintsikat pursuavat paidan revenneestä kauluksesta julkeina ja kirkuvan pinkkeinä, hiukset puskevat juurikasvua ja takkupesiä sekä omituisia sarvia jotka törröttävät iloisesti jokaiseen olemassa olevaan ilmansuuntaan.

Katson muutaman pysähtyneen sekunnin naapurin lautasmaisia silmiä, ennen kuin tajuan sössöttää niille jonkin käsittämättömän tervehdystä muistuttavan sanaoksennuksen. Tiedän, ettei naapuria voisi vähempää kiinnostaa näytänkö petolinnun perseeltä vai atomipommin kohdanneelta ihmisrauniolta, mutta oloni on ihmisten seurassa lähes poikkeuksetta ahdistunut jos en ole laittautunut.

Kun joku yllättää minut luonnontilasta (tai tässä tapauksessa vielä pahemmasta), tunnen jollain tavalla jääväni rysän päältä kiinni, jolloin laiskuuteni, saamattomuuteni ja rumuuteni paljastuu. Minusta tulee helppo ja suojaton uhri häpeälle, joka hyökkää niskaani koko painollaan niin, että katseeni painuu syvälle maahan ja etsin vain kuumeisesti jotain peilillistä koppia jonne lukittautua, kunnes taas näytän edes hiukan enemmän ihmiseltä.

Ei minua haittaa pätkääkään, antavatko muut meikkiensä valua noroina tai karvojensa kasvaa pensaina, itse asiassa päinvastoin, mutta minun on vaikea katsoa muita edes silmiin jos tunnen olevani räjähdystilassa. En tunne itseäni kotoisaksi ilman meikkiä, en tunne itseäni minuksi silloin. Joku voisi sanoa sitä surulliseksi mutta minä kutsun sitä vain yhdeksi tavaksi tehdä olosta siedettävämpi. Tuntuu pikemminkin pirun helpottavalta että sellaisia keinoja on, vaikka ymmärrän kyllä kuulostavani joidenkin korvaan naurettavalta, pinnalliselta ja lapsellista.

Pitäisi varmaan tehdä asialle jotain. Ehkä hankkia jokin kestomeikki, joka ei koskaan menisi pilalle tai paperipussi johon leikata silmäaukot mutta ei suuaukkoa, jotta en pystyisi mässäilemään itseäni enää yhtään sikamaisempaan muotoon.

Tai se paljon kuulutettu itsetunto. Missäköhän niitäkin myydään.

2011-08-23T20:49:00.006+03:00

On sietämätöntä tietää, että B on olemassa. Joskus on vain helpompi olla onnellisen pihalla siitä, että on olemassa jotain parempaa kuin yksinäiset illat kuten tämä, jolloin mätän naamani täyteen ekstrasuolattuja popcorneja ja julkkisjuoruja. Joskus on vain parempi olla tietämättä asioita.

Kuvittelen itseni yhä siihen huoneeseen, jossa tulin liian tietoiseksi kaikesta. Kaikki on jäänyt niin selkeästi ja yksityiskohtaisesti mieleen. Ehkä juuri sen takia, että tiesin niiden hetkien voivan olla viimeisiä ja ainoita hetkiä siinä huoneessa, siinä jaetussa tilassa ja ajassa.
Muistan merkityksettömiäkin yksityiskohtia jotka tuntuvat jotenkin liian merkityksellisiltä nyt, kuten punainen pieni tuhkakuppiämpäri joka roikkui ikkunan alla. Muistan, kuinka ihmettelin katosta roikkuvaa pieneltä eläimeltä näyttävää pörröistä käsikorua ja muistan kuinka skannailin seinälle liimattuja julisteita ja kahta vauvakuvaa, joissa jättiläismäinen koira peitti lähes kokonaan pienen ihmisnyytin. Muistan myös kaksi keittolevyä, joiden ääressä kokkasin ja siemailin viiniä hermostukseeni.

Parhaiten muistan kuitenkin möhkälemäisen tv:n takana piileskelevän mustan sähkökitaran ja akustisen kitaran siinä sylissä, jossa olisin halunnut olla.

Ja sitten tipahdan kuplastani takaisin sinne missä olen. Makaan siskon entisessä huoneessa ja huudatan täysillä samoja vanhoja Metallican levyjä kuin joskus teininäkin. Selviämiskeinoni eivät ilmeisesti ole kehittyneet yhtään sitten niiden vuosien ja se on jokseenkin huvittavaa, ehkä huolestuttavaakin. Onko kyse siitä, etten ole kehittynyt tippaakaan tunnepuolella vai siitä, että kaikki on vain kehittynyt monimutkaisempaan suuntaan, minkä vuoksi yritän paeta teinivuosien tunnelmiin? Vai ovatko nämä vain sellaisia tunteita joihin ei koskaan osaa valmistautua? Ehkä kumpaakin.

On vaikeaa olla pitkästä aikaa näin varma jostakin. On helpompaa olla epävarma ja sen takia päättää olla tekemättä mitään hätiköityä. Tämä varmuus tunteista tuntuu kasvavana paineena sisällä. Niin suurena eteenpäintyöntävänä voimana, että joudun pidättelemään kaikilla voimillani sitä hullua, joka haluaa juosta Helsinki-Vantaalle ja hypätä seuraavaan koneeseen.

Ikävä kyllä, minulla ei ole lähtölupaa. Ei niin minkäänlaista.

niin lähellä, niin kaukana

2011-08-21T19:34:00.013+03:00

Jossain Amsterdamin ulkopuolella kadotan tasapainoni.

V kaivaa kirjahyllystään minun polttamani ja lähettämäni levyt, kun selailen venäläisen maalaustaiteen kirjaa. Sävelet pärähtävät soimaan vahvoina ja tuttuina, leijuvat hetken ilmassa kunnes löytävät korvani aivan yhtä vaivattomasti kuten V:n katse löytää silmäni. En edes halua V:tä mutta huomaan kuitenkin asettuvani vatsalleni hänen sängylleen, jossa tunnen ensin hierontaöljyn kukkaisen tuoksun, sitten V:n vahvat otteet niskassani, edeten yhä alemmas. Naurahdan ja haistattelen leikilläni, kun V ehdottaa myös etupuolen käsittelyä, mutta pian huomaan kuitenkin tuntevani lakanoiden pehmeän sylin selkäni alla, painon päälläni, kaulallani suudelmat jotka etenevät kuin kotiaan etsivät askeleet kohti huuliani.

Tuijotan V:n olan yli seinällä roikkuvassa julisteessa raivoavaa tiikeriä, ja tiedän tulevani taas syödyksi elävältä.

Ja sitten vain tipahdan. Tasapaino horjuu ja hoippuu ja lopulta pettää, jolloin tunnen kuinka horjahdamme kaveruutemme kultaiselta keskitieltä katuojaan, joka tällä kertaa versoo jäsenien ympärille kiertyviä sinisiä lakanoita, upottavia tyynykasoja, tuttuja tuoksuja ja hengityksen kiihtyvää rytmiä, kovaa sängynpäätyä jota puristan kunnes vihdoin tunnen allani kouristelevan vartalon jäykistyvän ja lopulta rentoutuvan.

Kaiken jälkeen istumme vastakkain pienen kylpyhuoneen ahtaassa kylpyammeessa, jonne sirottelen appelsiinilta tuoksuvaa kylpysuolaa. Vesi värjääntyy haalean oranssiksi ja lainehtii ympärillämme, kun puhumme ihmisistä ja elämästä. Nauran ja läiskytän vettä, ja V sanoo kaivanneensa minua niin paljon, ettei enää tiedä onko tämä totta vai haavekuvaa. Tuijotan valkoista ammetta, koristeellista suihkua ja rapistuvia tapetteja ja tuntuu kuin olisin yhtäkkiä tippunut vähintään 50 vuotta ajassa taaksepäin.

Vesi tuntuu liian kuumalta ja saa pieniä karpaloita otsalleni, jolloin minun on vain pakko nousta ja kuivata itseni pyyhkeeseen. V puhuu minulle jotain mutta en juurikaan kuuntele, nyökkäilen ja ynähtelen vain samalla kun keskityn tuijottamaan itseäni kylpyhuoneen halkeilevasta peilistä. Olkoonkin niin, että tämä talo saa minut tippumaan ainakin 50 vuotta ajassa taaksepäin - se ei kuitenkaan saa minua tippumaan 3 vuotta taaksepäin aikaan, jolloin V ja minä olimme rakastavaisia. Hymyilen kylpyammeesta tuijottavalle V:lle ja ymmärrän, että meidän rakkaussuhteemme on minulle kuin kylpyammeen liian kuuma vesi: sietämätöntä, vaikeaa hengittää, hukuttavaa.

Vaan minä en ole kala.

Kun ajamme takaisin Amsterdamiin, minusta tuntuu kuin ajaisimme pois rakastavaisten ajasta, jonne vain tipahdimme hetkellisesti. Skootterin takaistuimella minä puristan ystävän vyötäröä ja se tuntuu helvetin hyvältä. V vie minut kantakahvilaansa, jossa istumme vastakkain ja minä tiedän, että jotenkin olemme löytäneet tiemme takaisin tasapainoon. V sanoo olevansa yhä enemmän kuin valmis rakkaussuhteeseen mutta oppineensa vihdoin sen, ettei ketään voi pakottaa. Jotain on siis muuttunut; V tuntuu vihdoin oppineen hallitsemaan kipeän mustasukkaisuutensa, omistushalunsa, vaatimuksensa ja palohaavoille käristävän intohimonsa. Kaiken sen ja siitä syntyvän raskauden, joka polkee voimani loppuun niin järjettömän nopeasti.

Ja ehkä se oli juuri se ylipaino, jonka oli poistuttava että ystävyyden keinulauta voi vihdoin pysyä tasapainossa. Tietysti keinulaudat eivät koskaan pysy kauniin täydellisessä tasapainossa mutta ei tarvitsekaan. Riittää, että toinen haluaa jakaa sen saman lankun, joka vie toisen luo.

Skootterin takaistuimella tartun taas ystävää vyötäröltä, niin teen myös pyörän tarakalla, josta katselen Amsterdamia ja kaikkea sitä, mihin rakastun yhä enemmän. Kierrän ystävän kanssa taidenäyttelyissä ja nähtävyyksillä, istun ystävän kanssa meluisissa kahviloissa ja ravintoloissa, nauran ystävän kanssa, itken, huudan, kuiskaan, tunnen ja olen tuntematta, juoksen ja pysähdyn ystävän kanssa.

Aina joskus V koskettaa rakastajan kädellä, kysyy rakastajan suulla lupaa suudella mutta minä hymyilen ystävänä, pyöritän päätäni ja käännän sen pois.

Ja V uskoo minua, kunnioittaa tahtoani. Juomme ystävinä meluisissa baareissa ja höpötämme uusien kasvojen kanssa, lähdemme omituisille jatkoille ja lopulta raahaudumme aamuauringon kanssa takaisin. Eksymme ystävinä ja löydymme ystävinä, kävelemme ystävinä ohi kauniiden huorien ja V nauraa minun olevan ensimmäinen nainen, joka vie minut etsimään käsirautoja seksikaupasta kuin maitoa lähimarketista.

Istumme ystävinä suihkulähteen reunalla, jossa huokaan rakastavani tätä kaupunkia ja sitä, että me todella olemme ystäviä. Sytytän säälittäväksi nysäksi palaneen marisätkän, ja V nauraa kuollakseen kitkerän maun kirvoittamalle ilmeelleni.

"You’re a die hard. Always going all the way to the bitter end.”
”Yep, I’ll meet you there if we ever get lost.”

Kaksi päivää kulkee kevyinä ja huolettomina, kunnes lopulta saapuu se, mitä en osannut odottaa. V:n ja minun välit ovat vapaita mutta jäljet jotka joskus kulkivat samaan sänkyyn vetävät rajan, joka kuitenkin iskee avokämmenellä suoraan vasten kasvojani.

V esittelee minut ties kuinka monelle kaverilleen ja ystävälleen, jotka saavat minut eloon mutta sitten tulee yksi niistä V:n parhaista ystävistä, joka saa minut tekemään kuolemaa: B.

B:n pieni opiskelija-asunto tuntuu täyttyvän ääriään myöten tunteitani heti ensimmäisestä jaetusta katseesta. Minä näen pitkästä (liian pitkästä) aikaa selkeästi, niin helvetin selkeästi että pelästyn sen voimaa. Nielaisen tunteeni tykyttäväksi mytyksi vatsanpohjaan mutta vaikka yritän peittää kaiken puheellani, kuulen kuinka ne tykyttävät yhä tihenevää rytmiä sanoilleni.

V:n, B:n, W:n ja minun ääneni sekoittuvat äänekkääksi sanapuuroksi, jonka äärestä havahdun vasta kun B pyytää minua ikkunan luokse, missä jaamme sätkän. Puhaltelen ulos savua ja katselen avatusta ikkunasta valkoisia neliömäisiä opiskelija-asuntoja ja höpisen jotain, mille muut nauravat. Tuijotan yhä ulos ja kuvittelen itseni asumaan tänne, kunnes yhtäkkiä tunnen olevani juuri siellä missä pitääkin.

Istuudun petaamattomalle sängylle, enkä tiedä olenko pilvessä tästä kaupungista, ihmisistä, pilvestä vai tunteista mutta oloni on parhain pitkään aikaa. Tänne minä haluan jäädä, tähän petaamattomalle sängylle, tähän kohtaan jossa kaistale aurinkoa osuu reidelleni, juuri tähän missä voin tuntea B:n läsnäolon.

Sillä juuri tämä on kohta jossa tulen hulluksi tavalla, jota rakastan. Tämä on rajatila, jossa haluan olla. Tässä on lupaus tulevaa ilman pettymystä. Tässä on toiveikkuus menneen ja tulevan välissä. Tämä on tila, jossa olen kohonnut arjen tylsyyden yläpuolella mutta en vielä tipahtanut siihen aikaan, jota nyt odotan saapuvaksi. Tämä on sähköinen välitila, jossa kaikki on mahdollista ja jännittävää. Minun maailmani koostuu niin monista vihaamistani rajatiloista mutta nyt tuntuu, että olen vihdoin löytänyt sen rajatilan, jossa haluan olla, paikan jonne haluan jäädä.

Kun V sanoo, että on lähdettävä tapaamaan jotain hänen ystäväänsä, minä havahdun ihanasta hulluudestani. Haluaisin sanoa, että mene sinä, minä jään mutta tunnen itsessäni polttomerkin, jota en missään vaiheessa halunnut. Tuntuu kuin V olisi merkinnyt minut rakkaudellaan kuin karjan, joka suljetaan aitojen sisään. Ja nuo aidat ovat rajoja, joita en ole itse vetänyt mutta joita minun on kunnioitettava, sillä tuo aita on myös raja joka koskettaa V:n ja B:n ystävyyttä. Se on se pirullinen ystävien välinen sääntö entisistä ja nykyisistä ihastuksista ja rakkauksista.

Ja minä en voi kuin kirota jokaisella osaamallani kielellä niitä ystävien välisiä rajoja, joita minä en voi ylittää vaikka haluan kuollakseni vain koskea, kuljettaa sormiani pitkin B:n vaaleita kiharoita.

Kun illalla palaamme takaisin B:n luokse, kaikki on kidutusta. Jokainen B:n kanssa vaihdettu sana, syönti samasta jäätelöpaketista, sydämeni tykytys joka hakkaa kovempaa kuin kaiuttimien bassot kun B sytyttää minulle bongin käsillä joihin vain haluan tarttua.

Istun pienen opiskelija-asunnon valkoisessa nojatuolissa toivon, että V ja W katoaisivat ja jättäisivät minut ja B:n kahden. Nojaudun vaivihkaa sängyllä makaavaa B:tä kohti jääden kuitenkin aivan liian kauas, vaikka B on vain muutaman metrin päässä. Mitä edes on muutama hassu metri? Merkityksetön välimatka kenelle tahansa ihmiselle, mutta nyt nuo muutamat metrit tuntuvat loputtomilta kilometreiltä jotka estävät minua edes koskemasta B:tä. Ja minä tunnen kuinka iltapäivän toiveikas rajatila alkaa täyttyä epätoivolla, surulla.

Seuraavina päivinä kaikki on pelkkää vereslihalla elämistä. Suuressa kaveriporukassa minä hymyilen ja höpötän mutta toivon silti, että voisin olla vain sen yhden kanssa. Tuntuu kuin olisin halvaantunut. Minä taivun ja taivun ja taivun, enkä silti yletä B:hen vaan paiskaudun kohti tunteiden kylmää lattiaa. Kohti juuri sitä pettymysten pintaa, jota vasten kaikki on niin monta kertaa aiemminkin särkynyt pieniksi teräviksi sirpaleiksi.

Minä en kestä näitä B:n kanssa vaihdettuja sähköisiä katseita ja hipaisuja, sanoja ja sisälläni möyriviä tunnustuksia joita ei pysty sanomaan. Minä en kestä tätä välimatkaa, joka lopulta venyy muutamasta metristä 1500 kilometriksi.

En kestä.

Olen rakastunut. Olen kolmatta kertaa elämässäni niin toivottoman rakastunut, ettei elämä enää ole omani.

2011-08-16T03:59:00.010+03:00

Printteri oksentaa sisuksistaan varauspapereita ja minä mietin, minkä lävitse minun on mankeloitava itseni, että saisin pintaani samanlaisia suuntaohjeita kuin nyt painautuu valkoisille paperiarkeille. Olo on jotenkin mitäänsanomaton; en tiedä yhtään mitä olen tekemässä, vaikka paperilla lukee osoitteita ja paikkanumeroita. Hörpin aamuyön kolmatta kahvikupillista, enkä tiedä mitä odottaa vaikka Amsterdam ei ole täysin vieras kaupunki.

Menin jostain syystä kertomaan V:lle tulostani, vaikka muuten olen ollut asiasta hiljaa. V haluaa ehdottomasti viedä minut kahville ja tekee jo ahdistavia suunnitelmia, jotka kiertyvät hirttoköysinä kaulalle ja saavat miettimään pakosuunnitelmia, joissa eksyn ahtaiden sivukujien puristukseen. Kaduttaa ja ahdistaa koko tapaaminen. Ei siksi, että minulla olisi muita suunnitelmia tai jonkinlainen aikataulu kiireineen vaan siksi, että vapauden ja tilan kaipuista mieltäni takoo kaikki ne omistushaluiset hetket, jotka alkoivat kolme vuotta sitten tuossa samassa kaupungissa. En todellakaan halua samaa rumbaa uudestaan, mutta onhan niitä olemassa muitakin tanssilajeja vaakamambosta kohteliaaseen kartteluun.

En todella päättänyt lähteä kenenkään vuoksi. En kai edes itseni vuoksi. Varauksen hetkellä en juurikaan ajatellut, halusin vain pois huolimatta siitä, onko minulla edes varaa siihen. Ehkä tämä on siis vain jonkinlainen säälittävä pakoyritys (pakoyritys mistä?) vaikka sitten vain neljäksi päiväksi. Tämä on taas yksi tuskainen raipanisku impulssien ruoskasta, joka jättää niin nautinnollisen kipeän jäljen holtittomasti sätkivään mieleen ja kehoon.

I’m going, I’m going, and I’m gone

see you right back here tomorrow, for the next round

2011-08-15T01:40:00.006+03:00

A on kuulemma lähettänyt terveisiä, mikä saa minut ärsyttävän hysteeriseen tilaan. En oikeastaan edes halua A:ta omakseni, mutta on vain niin sietämättömän kiehtovaa olla näin lähellä ja kuitenkin niin kaukana, etten pysy nahoissani. Kaivelen muististani talven ja kevään katkeransuloisia tapahtumia ja hahmottelen päässäni mahdollisia visioita, joissa A tulee taas kerran niin raivostuttavan lähelle, sanoo kenties jotain mikä ei kiinnosta minua pätkääkään ja hymyilee koko säälittävän olemukseni sulaksi mönjäksi, joka kuplii himon ja raivon sietämättömän kihelmöivästä yhdistelmästä.

A on minulle ylpeä kusipää, joka taipuu puoleeni vain viettiensä johdattelemana kunnes taas palaa jatkamaan tasapainoista, opiskelun, työnteon, harrastusten ja laadukkaan vapaa-ajan rytmittämää elämäänsä, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä tähtää puiseen omakotitaloon, kauniiseen puutarhaan ja vaimoon, kahteen lapseen ja kultaiseennoutajaan. A laskee kivijalkoja tiukasti maahan, kun minä lillun vailla päämäärää etääntyen lopulta niin kauas, etten enää edes muista miltä tuntuu seisoa tukevasti molemmilla jaloillaan.

Minä en kuitenkaan halua A:lta lupauksia tulevaisuudesta tai yhtään mistään muustakaan, vaikka niiden poissaolo raastaakin hermojani pienen pieneksi silpuksi. Minä haluan vain sen katseen joka vetää koko vartaloni heikoksi, minä haluan kosketuksesta kipinöivän sähkövirran ja kahden ihmisen välisen tuntemattomuuden, joka lupaa olla hiljaa siitä, mitä tulee tapahtumaan.

Minä haluan vallan ja alistumisen tuoman suloisen veitsenkärjen, jossa minulla on valta saada A luokseni mutta minulla ei ole valtaa saada häntä jäämään.

Riuduin toki joka kerta kun ovi A:n selän takana sulkeutui ja minä jäin yksin sängylle makaamaan täynnä pettymystä ja A:n välinpitämättömyyden synnyttämää raivon sekaista surua. Puolet minusta halusi iskeä joka tavalla takaisin, mutta toinen puoli repi noista tilanteista outoa nautintoa, joka syntyy siitä, ettei saa haluamaansa. On jotenkin niin paljon kiehtovampaa haluta jotain kuin saada kaikki, mitä haluaa.

Ylpeyteni kieltäytyy edes ajattelemasta A:ta, mutta kieroutunut impulssipesäke sisälläni olisi valmis uuteen vallan ja alistumisen rytmittämään kierrokseen, jossa saan haluni tyydytetyksi mutta jään kuitenkin yksin makaamaan tyhjyyteeni, joka huutaa tulla taas täytetyksi.

2011-08-14T01:54:00.004+03:00

Käsissä polttelee kaksi ruskeaa seteliä, jotka saan alle kymmenessä minuutissa syttymään tuleen ja poroksi Jumbon materiahelvetissä. Kosmetiikkaosaston valot tuikkivat Pohjantähtinä eksyneille ja peilit ovat niin mielettömän kiehtovia, että on vain pakko peilailla itseään jokaisesta. Haalin smoky eyes -kyniä, kynsilakkoja, ripsivärejä ja rajauskyniä samalla ajattelemattomuudella kuin suostuin soittamaan huilusooloja häihin, joista juuri tienasin hieman bensarahaa maanisen olotilan koneistoon.

Jännitin esiintymistä paskajäykkänä aika lailla heti siitä hetkestä lähtien, kun joskus viikon päästä asian sopimisesta ymmärsin, mitä olikaan tullut sovittua. Vittuvittuvittu, vitun idiootti mitä helvettiä oikeen kelasit?
Totuus on, etten juuri ajatellut. En ainakaan muista ajatelleeni, vaikka olisi ehkä kuitenkin pitänyt ottaa huomioon se fakta, etten ole edes koskenut huiluuni kolmeen pitkään vuoteen. Jumalauta kolmeen vuoteen ja muistan höpötelleeni täysin tuntemattomalle morsiamelle puhelimeen jotain soittotaidoistani.

Kumma kyllä, jännitys ei kuitenkaan seurannut hotellin graniittiseinien sisälle. Se vain katosi jonnekin niin, että lopulta jäljellä oli vain huilun kaunis sointi ja kiitokset.

Soittelu jätti mieleen riemastuneen levottoman olon. Suunnittelen opettelevani soittamaan kämpässäni makaavalla kitaralla muutakin kuin sen yksinkertaisen sointukierron, jota jaksoin rämpytellä kömpelösti muutaman viikon keväällä. Ehkä voisin jopa raahata alati leviävän perseeni soittotunneilla, ainakin saisin liikuntaa. Kerrassaan kiehtova idea, vaikka jollain tasolla tiedänkin sen kuitenkin kuihtuvan kasaan syksyn mätänevien lehtien myötä, mutta en jaksa ajatella nyt.

Nyt katson, kuinka rahaa palaa. Kiehtovasti, niin kiehtovasti.

2011-08-07T04:20:00.000+03:00

Bussissa tuijotan keltapunaista stop-nappia kuin en ymmärtäisi sen tarkoitusta. Kello kilahtaa, bussi jarruttaa ja kaasuttaa taas, ja minä istun yhä ja vain tuijotan ympärilleni ja ulos ikkunoista löytääkseni jotain mihin tarttua. Pysäkit vilahtavat ohi, enkä oikeastaan osaa sanoa onko yksikään toista parempi mutta päätän lopulta jäädä keskelle jotain betonihelvettiä ihan vain pitkästymisen vuoksi.

En itse asiassa harrasta nykyään juurikaan valintaa tai harkintaa. Olen riisunut itseni harkintakyvystä alastomaksi ja juoksentelen päättömästi paikasta toiseen, etääntyen yhä kauemmas itsestäni. Päätöksenteko tuntuu aivan liian yhdentekevältä, joten olen ulkoistanut sen sattumalle, tuurille, joulupukille, keijuille ja pääsiäispupuille, onnettarille ja jumalille joihin en usko.

Lottoan elämääni tajuamatta mitään voitoista tai häviöistä ja sovin asioita, joita kadun heti lukkoonlyömisen jälkeen. Ahdistun sopimuksista ja lopulta rikon ne ja valehtelen tuntematta oikeastaan yhtään mitään muuta kuin hienoista huvittuneisuutta, koska kukaan ei vaan voi uskoa näin hatusta vedettyjä sepustuksia.

Kun minulta kysytään kysymyksiä, en tiedä mitä vastata. Kyllä ja ei tuntuvat samoilta sanoilta - tai oikeastaan tarkemmin ihansamoilta. Ja silti olen omituisen euforinen jokaisesta kohtaamisesta ihmisten kanssa, pulppuan sanoja ja älyvapaita ehdotuksia ja lopulta kyllästyn kun muita alkaa väsyttää yön vaihtuessa aamuun, jolloin raahaudun samoilla silmillä työpaikan uniseen tylsyyteen.

Toimiston hiljaisuudessa kuuntelen kahvinkeittimen tasaista murinaa ja havahdun yhä useammin miettimään, olenko oikeasti edes tässä. Siristän silmiäni päätteen edessä ja käyn vähän väliä tarkistamassa, heijastuuko vessaan peiliin vielä kuvajaiseni kuten viisi minuuttia aikaisemmin vai olenko jo kadonnut tai kenties muuttunut joksikin ulkoavaruuden karkuriksi. Kuuntelen ääntäni, joka vastaa mekaanisesti puhelimeen enkä tunnista enää itseäni. Kallistan päätäni taaksepäin ja kohoan avatusta kattoikkunasta loppukesän tuuliin, niin kauas etten enää löydä itseäni.

2011-08-05T04:48:00.010+03:00

Junassa en jaksa vetää vaaleanpunaisia verhoja auringon eteen, vaikka terävät säteet leikkaavat viiltoja silmiin. Vieressä istuva nainen tunkee inhottavan kiinni ja kuikuilee muka huomaamattomasti kirjani sivuja, ja se saa minussa yhtäkkisen halun iskeä päin näköä yhtä tehokkaasti kuin ikkunasta lävitse tunkevat auringonsäteet.

Maisemat kulkevat värikkäänä nauhana kuten viime päivien valonarat tapahtumat vieraassa kaupungissa. Yritän peittää sisällä vellovaa hämmennystä ilmeettömyydellä samalla, kun suojelen sylissäni lepäävää kyseenalaista teosta lähentelevän naisen uteliaalta katseelta. Päähenkilön irstaat ajatukset kulkevat tasaisilla mustilla riveillä ja minä mietin, pystyisinkö kesyttämään omassa päässäni riehuvat synnit yhtä säntilliseen muotoon. Nyt tuntuu, että ainoa muoto, jossa uskallan ajatukseni julkaista on sekava ja valheellinen muoto. Selkeä totuus saa olon liian alastomaksi; se ei tarjoa suojaa kuten koukeroinen ja sepitetty muoto, joka peittää kaikki pahat tekoni ja rumat salaisuuteni.

Katson ulos ikkunasta ja puristan rystyset valkoisina kirjan vaaleanlilaa kantta. Kädet painautuvat kanteen kuten kynnet viimeöiseen ihoon, kuten omiani suuremmat kädet lanteille, kaulalle, rinnoille. Minä puristan kirjaa kuten toisten kädet hiuksiani ja ranteitani, mutta toisin kuin kädessäni oleva mestariteos, minä olen tyhjää paperia.

Olen kalpeaa tahratonta ihoa, johon jää niin helposti mustelmia, sitä elämän painomustetta, joista toisinaan pystyy lukemaan liikaa. Olen aina pitänyt pitkiä hiuksiani jokseenkin epäkäytännöllisinä, mutta tällaisina hetkinä kuin tämä, ne tuntuvat äkkiä erittäin käytännöllisiltä, kun ne saa vedetyksi kaulan mustelmien eteen kuin verhot uteliaiden katseiden peitoksi.
Ja silti, peittelyistä huolimatta näissä jäljissä on jotain outoa lohdutusta. Ne ovat kömpelöitä jälkiä elämästä, joka osui elämännälkäiseen kehooni. Ne ovat lohduttavia senkin takia, että liian usein tunnen itseni tyhjäksi paperiksi, joka huutaa tarinoita. Enkä nyt puhu vain kalpeasta ihostani, vaan myös siitä tyhjästä kalpeudesta mikä ammottaa ihoni alla.

En usko käsitykseen tabula rasasta, mutta joltain sen kaltaiselta eläminen toisinaan tuntuu. Mieli tuntuu liian usein ammottavan tyhjältä kankaalta, joka huutaa pinnalleen kuvioita ja värejä. Se huuto on kai hätähuutoa, joka kaikuu sisälläni asuvan eksyneen pikkutytön suusta. Se on eskapismia oman mielensä ammottavista rotkoista, joita yrittää täyttää toisten tarinoilla.

Minä imen aisteillani sisääni tuhannen ja yhden yön tarinoita ja sitten taas toisaalta tuhansia yhden yön tarinoita joissa päähenkilöt niin usein jäävät nimettömiksi. Toki monet kokemistani ja kuulemistani tarinoista ovat varsin julkaisukelvotonta paskaa, mutta minun mieleni tarjoaa niille alustan, jonne ne voi painaa edes yhden yön ajaksi.

Minä toimin kuin kirja, joka painetaan aina vain uudelleen. Painopaikaksi käy mikä maa vain, mikä tahansa nuhjuinen kaupunki ja yksiö vain. Minut painetaan uudelleen jokaisella kosketuksella ja mustelmalla, jokaisella kuiskatulla sanalla, huudetulla sanalla. Minut painetaan uudelleen kahviloissa käydyissä keskusteluissa, baarien sykkeessä holtittomasti pomppivissa lauseissa, kiivaissa väittelyissä ja sanattomissa katseissakin. Mielen tyhjät sivut täyttyvät monologeilla ja dialogeilla, tragedialla ja komedialla, faktalla ja fiktiolla, tarinoilla elämästä ja tarinoilla kuolemasta.

Hämärissä huoneissa minut painetaan vasten leveää patjaa, minuun painetaan hiertymiä ja mustelmia. Minuun painetaan tarinaa, joka kerrotaan pistekirjoituksena, tunnustelevana kosketuksena. Se on tarinaa, jossa sokea johdattaa sokeaa pimeässä huoneessa, kummankaan löytämättä perille.

Ja aina joskus yön inspiraatio kestää aamun kalpeaa valoa ja jatkuu jatko-osan kaavailuna aamukahvin lomassa. Ja kuitenkin niin usein kaikki jää vain raakaversioiksi, jotka eivät ikinä kypsy nautittaviksi romaaneiksi. Ne ovat niitä versioita, kun selän takana naksahtava ovi painuu kiinni ikuisiksi ajoiksi kuten kannet kaikissa niissä kirjoissa, joita en edes jaksanut lukea ensimmäistä lukua pidemmälle.

En tiedä, mistä tämä eskapismin kaipuuni lopulta saa motivaationsa. Kai minä haluan eläytyä toisten tarinoihin ja niiden tarjoamiin rooleihin, kun omasta elämästä ei löydy mitään juonta, joka sitoisi siihen kiinni. Kai minä olen niin järjettömän utelias ihmisiä kohtaan, että haluan kuunnella sen mitä toinen kertoo, tuntea sen miten toinen koskee. Kai minä rakastan tätä elämää kuitenkin niin paljon, että haluan tuntea ja kokea sen mahdollisimman monella tavalla.

Niin. Loppujen lopuksi olen iloinen, että mieleeni painautuu monia eri tarinoita, mutta jokseenkin surullista on se, etten vielä ole löytänyt sellaista juonta, joka asettuisi selkärangaksi pitämään omaa tarinaani kasassa.

oikein, nurin

2011-08-01T06:27:00.013+03:00

Nämä ovat päiviä, kun ei ole yhtäkään tarinaa kerrottavana. Minä vain olen, en oikeastaan elä. Olen merkintä työtuntilistassa, heijastus metron ikkunoissa ja bussipysäkkien laseissa, muurahainen Helsingin ruuhkakeoissa, kauppakasseja kannattelevat kädet, näppäimistöä naputtelevat sormet. Olen kaikkea tuota ja loppujen lopuksi en yhtään mitään.
Olen aivan liian eksyksissä omissa tunneviidakoissani hahmottaakseni, kuka olen ja mitä edes lopulta tapahtuu.

Toki elämästäni voi hahmottaa tapahtumasarjoja, joita voi kai nimittää jonkinlaisiksi tarinoiksi mutta mitään juonta elämästäni ei löydy. Ei mitään punaista lankaa, joka ompelee tapahtumat merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Ei ole mitään suurta suunnitelmaa, ei tarinaa alkuineen ja loppuineen. On vain impulssit ja kuluva hetki. Elän sydämenlyönti kerrallaan ja neulon elämääni kuin paskaa lapasta joskus ala-asteella. Tiheää, harvenevaa, purkaantuvaa, naurettavaa, tunnistamatonta kudosta.

Yksi oikein, yksin nurin.
Viisi nurin, yksi oikein.
Kolme nurin, kaksi oikein.

Nyhjään käsissäni typerää sydäntäni, enkä enää tiedä olenko minä se joka neuloo tätä elämää vai olenko minä vain se typerä kiinnijäänyt ötökkä, joka riehuu tunteiden hämähäkin seitissä pääsemättä irti. Yhtenä hetkenä kaikki on niin oikein ja ihanasti kuin vain voi olla; tunnin päästä kaikki on kääntynyt päälaelleen enkä edes tiedä miksi. Sisällä käy jatkuva kihelmöinti eikä mikään oikeastaan tunnu hyvältä kuin hetken.

Kaksi oikein, kaksi nurin.

Olisi kunnon sukkapuikot, joilla abortoida kaikki tämä tunnekuohunta sisällä.
Kaikki ällöttävät, sekavat tunteiden sikiöt, jotka saavat tuntemaan aamupahoinvointia vuorokauden jokaisena tuntina.
Kaikki se epävakaa kudos, joka kiristyy ja kiristää hermoni äärirajoilleen.
Kaikki se paska, joka purkaantuu innostuksena, apatiana, jäisenä käytöksenä, raivona, suruna, ilona, ahdistuksena ja ties minä ilman mitään järkevää syytä.

En tiedä enää tiedä, mitä tunnen tai miten päin pitäisi olla, oikein vai nurin. Kun on molempia vuorotellen ja lopulta samaan aikaan, kaikkea päällekkäin ja sekaisin. Kirjoittaminenkin tuntuu niin turhalta ja katkonaiselta, sekavalta. En osaa enää järjestää sanojakaan ja se turhauttaa niin järjettömästi. Melkeinpä enemmän kuin kykenemättömyys järjestää elämää.

Tuntuu niin voimattomalta kun sydän lyö omaa tahtiaan tähtäämättä mihinkään, viemättä mihinkään. Se vain lyö. Kovaa ja mustelmille.

Yksin nurin kylmällä kaakelilattialla.

aidattu

2011-07-25T02:31:00.004+03:00

Iltavuoron päätyttyä kierrän hiljaisella pihalla tarkastamassa portteja. Kastelulaite sylkee vettä viereisellä ruohokentällä, jolla näkyy elämän kuluttavia jälkiä. Aita helähtää hieman kun painaudun siihen kiinni ja kierrän käsiäni sen tasaiseen verkkoon. Työnnän sormiani aitaverkon vinoista neliöistä, joista näkyy laskeva aurinko, punertava taivas, kesä ja maa, jonne halua juosta ja kadota.

Suljen silmät ja seison hievahtamatta, kuuntelen kastelulaitteen huminaa ja kaipaustani. Heinäkuu häilyy ympärillä pitkänä ja väsyttävänä, raskaana kettinkinä joka sitoo minut pieneen häkkiin levottomuuteni kanssa. Toimistokopit, metrot, bussit, aikataulut, herätyskellot, baarit, naiset ja miehet pyörivät karusellina ympärillä ja sekoittuvat toisiinsa värikkääksi virraksi, joka kuitenkin patoutuu minua ympäröivän omituisen rajan toiselle puolelle.

Sisällä sykkii selittämättömiä tunteita, jotka muodostavat muurin maailman ja minun välille. Ympärillä häilyy kylmä rautaesirippu, joka ei päästä maailman valoa lävitseen vaan jättää minut loputtomaan tunneliin ilman suuaukkoja. Aina joskus erehdyn näkemään valon häivähdyksiä tuntemattomien silmissä ja lepatan kuin yöperhonen valossa. Jotenkin kipinä vain tuntuu aina laimenevan aamuun mennessä, ja huomaan seuranneeni pientä välähdystä vain päätyäkseni takaisin pimeään. Yksiöihin, joissa on suljetut sälekaihtimet ja raskaat pimennysverhot, lakanat joihin kiertyä ja hirttäytyä.

En edes tiedä, mitä etsin tai haluan. Aitaverkko syleilee, niin tekee hikinen aamuyö ja niin tekevät tuntemattomat kädetkin. Minä janoan sitä, kosketusta ja kontaktia mutta en halua siitä suojaa, joka peittää auringon ja valon. En halua turvaa jos turva tarkoittaa samalla vankilaa. Aitaverkkoa, jonka välistä tungen sormiani ja kaipaan toiselle puolelle.

En enää tiedä. Mitään. Avaan silmäni ja tajuan, että siitä on aivan liian kauan.
Siitä, kun minä näin viimeksi valon.

lost and found

2011-07-20T19:51:00.013+03:00

R pyytää, että söisin jotain kun tungen hänen eteensä kaikkea mitä kaapeista löytyy. Revin juustoja ja kinkkuja jääkaapin kurisevasta vatsasta ja levitän rasvaista fetaa suolakekseille, joita tungen väkisin R:n suuhun. R nostaa kätensä ja kertoo elehtien kuin pikkulapselle, että nyt riittää.

Hörppään kahvia vaaleanpunaisesta muumimukista ja muistan, kuinka kerran tuo sama ele tehtiin lähes vuosi sitten kuopatulle seurustelusuhteellemme. Me emme ole enää yli puoleen vuoteen olleet me, mutta hävitystä sodasta huolimatta jaamme nykyään sodanjälkeisen rauhan. En enää kutsu R:ää poikaystäväksi, en rakkaaksi tai beibiksi mutta ei ole tarvettakaan. Tänään me olemme sotakavereita ja sillanrakentajia, ystäviä ja eloonjääneitä, huolimatta kaikesta siitä ihanasta tuhosta, jota kutsuimme parisuhteeksi.

Selvitän takkuisia hiuksiani ja hymyilen, kun R sanoo minua kauniiksi kuten silloinkin - jopa riitojenkin jälkeisinä aamuina kun kyynelmerien suola oli turvottanut kasvot rumiksi ja muodottomiksi. En vieläkään tiedä, uskoisinko vai en mutta minä tarvitsen R:n sanoja ja vakuutteluja kuin happea. On niin vaikea hahmottaa itseään ja olemassaoloaan ilman muita ihmisiä, joista yritän nähdä itseni kuin peilistä. Joinain päivinä tuntuu, etten edes tiedä miten ja milloin pitäisi syödä tai nukkua, työskennellä tai levätä, nauraa tai itkeä.

R ohjasi minua silloin kärsivällisesti kuin pikkulasta, piirsi minulle rakkaudellaan ääriviivat, kun itse en pystynyt hahmottamaan kiinteää käsitystä itsestäni. Ja silti, määritelmien kaipuustani huolimatta tunsin puristuvani R:n sylissä. Ne vuodet siinä parisuhteessa alkoivat lopulta tuntua niin rajaavilta ja ahtailta, että minun oli vain pakko päästä ulos.

Niinä aikoina minä pelkäsin tukehtuvani. Kuljin levottomia ympyröitä neljännen kerroksen kaksiossa enkä tiennyt minne mennä. Hakkasin päätä seinään ja kaipasin pois kaikesta sillä pienellä betoniparvekkeella, josta näkyi Helsinki kaikkine vuodenaikoineen. Minä hytisin keltainen lyhyt kylpytakki päälläni ja katselin, kuinka lumi peitteli kaupungin talviuneen, josta kevät aina lopulta repi sen kuin lapsen ja puki kaiken vaaleanvihreään unelmaan. Joinain hikisinä iltapäivinä uskaltauduin puolialastomana uteliaan auringon silmien alle ja nojailin parvekkeen kaiteeseen naapureiden katseista huolimatta. Annoin kesän kuumankostean kielen nuolla puolialastonta vartaloani kuin alla avautuvaa ruuhkaista kaupunkiakin ja odotin aikaa, jolloin syksy vihdoin huokaa kesän kuumuuden pois. Aikaa, jolloin vihreys puissa syttyy liekkeihin, jotka lopulta karisevat kylmään sateiseen asfalttiin.

Kaupunki loi nahkaansa yhä uudelleen ja niin paljon kuin rakastankin vuodenaikojen vaihtelua ne ajat tuntuivat nahanluonnin sijaan vereslihalla elämiseltä. Minä katselin, kuinka kaupunki riisui itsensä alastomaksi ja irvisti rumilla, likaisilla kasvoillaan, jotka aina lopulta kirkastuivat niin vaaleiksi ja hymyileviksi, että silmiä kivisti. Niin monta eri ilmettä ja silti se oli aina Helsinki. Se oli aina se sama tuttu paikka, jossa minä synnyin ja elin, kasvoin ja menin rikki. Enkä ole vieläkään saanut kyhättyä sirpaleistani onnea, vain muuttuvia maisemia joita en aina edes tunnista omikseni.

R aina sanoi, ettei voi käsittää kuinka monia eri ihmisiä olen. R sanoi minun olevan niin jakaantunut, että tuntuu kuin seurustelisi vähintään kahden eri ihmisen kanssa. Sen ihanan, rakastettavan ja himoittavan ja sen hullun, itsetuhoisen joka ei anna olla, vaan itkee ja huutaa kuin lapsi kun toinen haluaisi vain nukkua. Ja sen yhden erakonkin, joka saattoi kadota päiviksi kivien alle ilman puhelinta. R yritti vetää minut rajatiloistani syliinsä mutta minä karkasin vessanlukkojen taakse, paiskoin ovia ja käperryin peiton alle sohvan nurkkaan vain raahautuakseni keskellä yötä takaisin hänen kainaloonsa.

En halua palata R:n kanssa yhteen enkä ole edes varma, kaipaanko niitä vuosia mutta muistojen paino tuntuu lohduttavalta. Ne olivat aikoja, kun joku piirsi minulle ääriviivat ja kertoi miten olla, vaikka minä en ikinä osannutkaan olla. Minä olin aina levoton ja ailahteleva, kuten olen tänäkin päivänä. Eksyn ääripäihin ja yritän löytää itseäni muista ihmisistä, peilailen jatkuvasti itseäni maailmaan joka näyttää heijastukseni liian monella eri tavalla.

Minä eksyn ja löydyn lakkaamatta, venytän ääriviivojani enkä enää muista, kuka minä olin tai kuka minun pitäisi olla. Minä olen jakautunut ja pirstaloitunut kaleidoskooppi-ihminen, joka ei tiedä kuka olisi tai minne menisi. Minä olen lapsi, joka etsii jatkuvasti vihjeitä siitä, miten pitäisi olla ja elää.

Enkä ole vieläkään vihjeistä huolimatta löytänyt perille. R antoi minulle paljon enemmän kuin osasin kuvitellakaan mutta siitäkään huolimatta en löytänyt perille. Ja silti, vaikka en löytänyt R:n luota itseäni tai henkistä rauhaa, en sanoisi olevani aivan tyhjin käsin kuitenkaan. Minä löysin R:ssä jotain korvaamatonta: ihmisen, jota rakastan yhä enemmän kuin osaan käsittää.
Ehkä olemme kadottaneet sen mitä me joskus olimme, mutta minä olen löytänyt entisen rakastetun tilalle ystävän, jota en halua menettää.

Kiitos, että löysit minusta rakastetun.
Anteeksi, että siinä sivussa myös vihatun.

tyhjiö

2011-07-19T07:25:00.007+03:00

Tahraisessa, kuluneessa vessanpeilissä en enää näe selkeästi. Kalpeita kasvoja kehystää mustien hiusten laineileva hyökyaalto, jonka patoan korvieni taakse. Silitän tummien silmien päällä lepääviä linnunsiipiä ja hypistelen korvien hopeaista palloarmeijaa kultahileillä kuorrutetuilla kynsilläni.
Minä näen itseni kyllä silmilläni, mutta en jotenkin saa kuvastani kiinni - vielä vähemmän tästä maailmasta. Ihan kuin en enää osaisi antaa merkityksiä millekään; kaikki tuntuu jotenkin yhdentekevältä. Katson kuvajaistani suoraan silmiin, tuijotan räpäyttämättä niin kauan, etten enää ole varma siitä, kuka peilistä katsoo takaisin.
Onko silläkään edes mitään väliä?

Kallistan päätäni hitaasti puolelta toiselle, enkä ymmärrä tätä leijuvaa olotilaa. Tämä maailma tuntuu jotenkin kaukaiselta. Joinain päivinä se pullistelee sisällä ja saa minut pursuamaan elämäniloa ja -surua, mutta nyt sen kaiken tilalla on vain krooninen tyhjyyden tunne. Maailman paino on kadonnut, eikä painovoimakaan enää pidättele. Minä kellun vailla päämäärää, vailla parempaa tietoa tulevaisuudesta.

Sisällä kasvaa kuulumattomuuden tunne, joka ajaa minua yhä etäämmälle maailmasta. Minä nousen kohti avaruutta, joka kasvaa tyhjiönä sisälläni. Tyhjiönä, joka surkastuttaa merkitykset kuin lihakset avaruudessa leijuvilta astronauteilta. Leijun ja tunnen, kuinka irtaannun ja etäännyn yhä kauemmas siitä kaikesta, mikä joskus piti kiinni tässä todellisuudessa.

Nämä ovat hetkiä, joina tuntuu niin irralliselta kaikesta ja kaikista. Niin irralliselta että irtoan melkein itsestänikin, jolloin voin katsella itseäni kuin ulkopuolista. Kuin ulkoavaruuden asukasta, joka ei kuulu tähän maailmaan.

Tämä tyhjyyden tunne on sietämätöntä, tämä merkityksettömyys ja irrallisuus. Tarvitsen asioita jotka tuntuvat ja vetävät takaisin. Tarvitsen selkeitä asioita, jotka palauttavat takaisin maailman kovalle pinnalle. Osumia, iskuja, mustelmia, ihan mitä vain.
Kaikki tuntuu niin yhdentekevältä, että voisin oikeastaan juosta tahallani päin seiniä ja umpikujia, ihan vain löytääkseni edes jotain konkreettista. Tarttumapintaa, tunteita joilla määrittää itseni, vahvoja tunteita joilla löytää taas takaisin ja muistaa, jatkaa eteenpäin. Sitä minä nyt todella tarvitsen kun painajaiset ja haavekuvat vyöryvät yli unenreunojen eikä käsissä ole oikein mitään mihin todella uskoa.

En vain tiedä kumpi on pahempaa, leijua näissä oudoissa ajatuksissa ja sietämättömässä sumeudessa vai tippua rosoisille, kivikoville pinnoille, repiä ihonsa ja kolhia jäsenensä? En todella tiedä mutta ehkä onkin niin, että joskus pitää mennä hieman rikki voidakseen kasvaa taas kokonaiseksi. Se on heikko ehkä mutta takerrun siihen kuitenkin.

Minä tarvitsen jotain, mihin uskoa ja minä uskon nyt tähän.

heräämisiä

2011-07-17T17:18:00.004+03:00

Joskus kyse on vain siitä, että saa jalan metron oven väliin. Sörnäisten asema häilyy ympärillä tunkkaisena ja äänekkäänä ja yritän vain nopeasti luovia tieni kohti maanpintaa, kunnes ilmaa halkoo tuttu ääni joka huutaa nimeäni. Hyppään viime tingassa kirkuvan oransseille penkeille ja halaan ihania tyttöjä, joiden kanssa matkaan kohti Töölön puistoja ja tummenevaa yötä. Vihreä nurmikko saa päälleen palan taivaanväristä vilttiä, enkä tiedä johtuuko se punaviinistä tai "vahingossa" napatuista 7-prosenttisista siidereistä mutta olotila leijuu pilvissä. Minä rakastan näitä tyttöjä, nauravia, itkeviä, höpöttäviä, kuuntelevia, järkeviä, repäiseviä. Minä rakastan niin paljon, että vihaan yhä enemmän sitä kamalaa aikaa joka tuhlaantui sängynpohjia nuohotessa kaukana tästä seurasta, näistä tytöistä.

Minä olin kerran kauan poissa, nukahdin sadan vuoden yksinäisyyteeni, joka vieläkin leijuu unihiekkoineen ympärillä. Ne olivat vuosia jolloin elämästä ei jäänyt jälkiä; minä välttelin kaikkea mikä vain tuli lähelle, vaikka janosinkin kosketusta. Silloin ainoa elämänviiva oli tyynyliinasta painautunut sokkelo, joka kulki eksyttävänä labyrinttina poskellani. Tiedän kyllä, etteivät nuo ajat ole vieläkään takanapäin vaikka olenkin taas saanut otteen elämästä, tästä ainoasta. Silmien avaamisesta huolimatta nurkissani lojuu säkeittäin unihiekkaa, sitä pettävää juoksuhiekkaa, johon upottautua ja kadota mutta tällaisina iltoina kuin tämä ymmärtää, että onneksi on olemassa ihmisiä, joilla on kyky lakaista kaikki se pois.

Kannattelen toisen päätä sylissäni ja huomaan olevani jokseenkin surkea sohvatyynyn korvike, kun nauru hytkyttää vartaloa liikaa. Punaviini tahraa huulet ja viltin, kelluttaa ajatuksia, jotka kuopaisevat menneisyydessä, kurottelevat tulevaisuuteen ja kuitenkin juurtuvat tiukasti tähän hetkeen. Näissä hetkissä näiden ihmisten kanssa on niin läsnä, että melkein unohtaa edes koskaan olleensa poissa.
Nämä hetket ovat valveillaolon hetkiä, heräämisiä elämään joka tapahtuu juuri nyt.

2011-07-15T20:54:00.003+03:00

Tänään minä himoitsen Penélope Cruzia. Ainakin kuolalammikollisen verran jos en enemmänkin.

En varmaan ikinä kyllästy naiskauneuden ihasteluun, vaikka sydän sykkiikin enemmän miesten suuntaan. Joskus olin aivan varma biseksuaalisuudestani, mutta nyt se tuntuu kuitenkin menettäneen otettaan ja iskevän enää harvakseltaan baareissa ja Googlen kuvahaun selailun lomassa. En tiedä, oliko biseksuaalisuuteni vain kokeilunhaluinen ohimenevä kausi vai johtuuko sen valtakauden hiipuminen kenties kokemusten puutteesta. Jos päätyisin naisen kanssa sänkyyn, syttyisikö kytevä kipinä liekkimereksi, joka ajaisi yhä uudelleen ja uudelleen naisten syliin?

Vaikea sanoa. Välillä on vaikea päästä jyvälle edes siitä, riittääkö biseksuaalisuuteen pelkkä fantasiointi vai tarvitaanko siihen toteutusta? Määritelmä venyy kuin kuminauha, joka ei oikeastaan koskaan napsahda poikki, sillä joidenkin teorioiden mukaan jokaisesta ihmisestä löytyy pieni biseksuaali.

Häilyvien rajojen takia on vaikea sanoa, koska on astunut biseksuaalisuuden kehään, eikä asiaa ainakaan helpota omien rajojeni häilyvyys. Minä olen rantaviiva, joka liikkuu edestakaisin mielialojen ja maailman aaltojen vaikutuksesta, minkä takia taidan olla aivan liian kokeilunhaluinen ja holtiton elämään heteroseksuaalisuuden suoralla viivalla. Lipsahdan aivan liian helposti siltä nuoralta, joten ehkä kuitenkin valitsen häilyväisyyden. Suurempi kiinnostukseni naisia kohtaan voi olla tällä hetkellä hieman vaipuneena rantahiekkaan, mutta häilyväisyys tekee biseksuaalisuudesta kuitenkin itselleni sopivimman rannan, jolla liikkua ja elää koko rajattomuutensa edestä.

Nyt vesiraja tuntuu kuitenkin venyneen miehen mittoihin. Se kurottelee kohti leveitä hartioita, karheaa ihoa ja pistelevää parransänkeä, vahvaa vartaloa ja matalaa ääntä, joka lämmittää kylmän veteni kiehuvaksi. Ihailen ja himoitsen toki yhä ihania naisia mutta jos puhutaan parisuhteesta, kaipaan miestä. Ainakin luulen kaipaavani, sillä usein miehisten käsien otteessa en enää kaipaakaan niin paljon vaan tunnen saapuneeni perille.
Tarvitsen ihmistä, joka saa minut tuntemaan itseni naiseksi joka tavalla ja minulle sen kokeminen syntyy osaltaan vastavoimasta, miehisyydestä. Toki naisetkin voivat olla maskuliinisia mutta se ei riitä minulle. Ja tosiaan miehellä tarkoitan aikuista miestä - en poikaa, joka saa minut tuntemaan oloni lähinnä äidiksi tai puumaksi.

Ehkä vesiraja vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä olen tunkeutunut miesten puolelle yhtä röyhkeästi kuin silloin kerran eräällä jaetulla rannalla Abu Dhabissa. Tajuttuani asian ja vihaiset katseet hipsin salamannopeasti aidan toiselle puolelle, sinne minne paikallisten sääntöjen mukaan kuuluinkin.

Nyt olen taas havahtunut olevani miesten puolella, mutta onneksi näissä asioissa kukaan ei tule valistamaan minua siitä, millä puolella minun pitäisi olla. Omassa päässäni voin rauhassa hyppiä rannalta toiselle - kummalla nyt vain sattuu olemaan potentiaalisempia ehdokkaita.

2011-07-14T04:26:00.014+03:00

Rakastan kaikkea kaunista. Olen aina rakastanut ja ihaillut, oli kyse sitten maisemasta, ihmisestä, maalauksesta, vaatteista, meikeistä, koruista, ties mistä. En siis tosiaan puhu nyt mistään sisäisestä kauneudesta, vaan kaikesta siitä minkä näkee silmillään, kaikesta siitä kauneudesta jota tykittää verkkokalvojen läpi suoneen kuin pahinkin narkkari.

Minua ei juurikaan liikuta, onko kauneus niin sanotusti aitoa vai ei. Voisin tuijotella tuntikausia kauniita kasvoja - oli niihin sitten upotettu saaveittain verta, hikeä, kyyneliä, kumia ja rahaa tai ei. Ja toisaalta, mitä edes on aitous? Voiko vain luojan luoma olla aitoa? Botox-otsat ja turbohuulet ovat kyllä keinotekoisia mutta eivät välttämättä poista aitoutta, vaan voivat ehkäpä jopa heijastaa sitä.

Ei aitous välttämättä ole sitä, kuinka luomu on päällepäin vaan sitä, kuinka paljon muistuttaa sitä, joka sisimmässään unelmoi olevansa. Turhamaisiahan erinäiset kauneusoperaatiot ja muut muokkaukset johonkin rajaan asti ovat, mutta toisaalta on helkkarin inhimillistä haluta tuntea itsensä kodikkaaksi omassa kuoressaan.

Totta kai kauneuden ihailuni vaikuttaa varmasti pinnalliselta, sillä pinnalla olevista asioistahan minä puhun. Kuitenkin pinnallisempaa on ajatella kauneuden ihailu vain kylmästi pelkäksi pinnallisuudeksi. Omalla kohdallani visuaalisen narkkauksen vaikutus ainakin ulottuu syvälle pinnan alle aina sydänjuuriin asti.

Nytkin olen tuijotellut tuntikausia kauniita kuvia, enkä varmaan ikinä kyllästy ihmiskasvojen kiehtovuuteen. Tämä yö on pyhitetty tatuoinneille, meikkaustaiteelle ja Marilyn Monroelle - kaikki niin kaunista, kaikki niin "epäaitoa" ja luojan luomaa "loukkaavia". On asioita jotka ovat kauniita sellaisinaan, kuten koskematon hanki mutta ei luonnollisuuteen kajoaminen välttämättä rumenna - usein jopa päinvastoin.

Tässä visuaalisessa huumassa on muuten ihan pakko todeta, että se kulunut Pikku prinssin lainaus on ainakin itselleni aivan liian mustavalkoinen maailmaan, jossa on näin paljon värejä:

Ainoastaan sydämellään näkee hyvin; tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

On toki tärkeitä asioita joita ei näe kuin sydämellä mutta on asioita jotka ovat niin ihmeellisiä, ettei sydän edes välttämättä käsitä. Joskus silmät välittävät niin paljon asioita, ettei se kaikki mitenkään mahdu pieneen ihmissydämeen. Ehkä olen turhamainen ja ties mitä, mutta minulle kauneus on yksi tärkeimpiä asioita maailmassa ja sen näkemiseen usein tarvitsee silmiä. Esimerkiksi tänään hehkunut kultainen auringonlasku on jotain, minkä näkeminen muistutti tämän maailman kuitenkin olevan kaikesta paskasta huolimatta aika helvetin kaunis paikka.

En tiedä, onko minulla jotenkin vajavainen sydän, mutta sen ymmärryskyky tuntuu joskus loppuvan kauniin hymyn tai hienon maiseman edessä. Se vain pysähtyy eikä käsitä, miten maailmasta voi löytyä jotain niin järjettömän kaunista. Kun sydän pettää on hienoa tietää, että silmät yhä toimivat, nauttivat.

Voi olla, että tulkitsen tuota lainausta nyt liiankin kirjaimellisesti mutta tarkoitus oli vain yrittää kertoa, kuinka pinnallisuudessa voi piillä yllättävänkin paljon Mariaanien hautoja, salaisuuksia ja syvyyksiä.

2011-07-13T20:14:00.007+03:00

J yrittää saada minua sopimaan tapaamista ja minä kiemurtelen kuin lapsena syöttötuolissa, jossa väistelin ruokaa tyrkyttäviä lentokoneita ja helikoptereita. En oikeastaan ymmärrä, miksi J muutenkaan tuhlaisi aikaansa minuun ja ajaisi satoja kilometrejä luokseni kun panoja löytyy joka baarista. Ei minulla sinänsä ole mitään J:n tuloa vastaan mutta en vain kykene lupaamaan mitään nyt, kun mielenkiinto vaihtelee sekuntiviisarin värähdyksien mukaan. En vain kykene taipumaan sopimuksiin, jotka rajoittavat minua edes sekunnin vertaa. Minä haluan tulla ja mennä vailla minkäänlaisia suunnitelmia, joiden seittiin sotkeennun ja pyristelen irti kuin typerä ötökkä sotkeentuen yhä vain lisää.

Kiemurtelen hetken ja sovittelen J:n ehdotuksia ja suunnitelmia päälle kuin vaatteita liian kuumassa ja ahtaassa sovituskopissa. Olo tuntuu turvonneelta ja levottomalta, suunnitelmat kiristävät pieninä ja joustamattomina, jumittuvat puolireiteen tykyttämään liian kapeiden farkkujen tapaan. Voisin ostaa kaikki nämä joten kuten päälle mahtuvat suunnitelmat kuten heräteostokset Itiksen loputtomista liikkeistä, mutta näissä asioissa ei kai tunnetta käsitettä palautusoikeus. Ihmissuhteissa sitä kutsutaan kai perumiseksi ja pettämiseksi, feidaamiseksi.

Kaikesta huolimatta minä kykenen kyllä suunnitelmiin, ainakin joskus. Töitä tai muita virallisempia velvollisuuksia en ole koskaan feidannut vaikka paikalle raahautuminen onkin joskus tuntunut lähinnä Pyrrhoksen voitolta. Tai ehkä sittenkin olen, jos tarkemmin alan muistelemaan esimerkiksi sadan euron laskua feidatusta autokoulun kakkosvaiheesta tai eräitä aamuja, jolloin kiinnosti enemmän jäädä ihmettelemään vieressä makaavan nimeä kuin raahautua pakollista läsnäoloa vaativalle kurssille.

Nyt tulevaisuus joka tapauksessa on olemassa minulle vain muutaman hassun hetken verran; ei ole olemassa oikeastaan kuin tämä hetki mielitekoineen, jotka seuraavan tuntiviisarin värähdyksen myötä vaihtuvat seuraaviin. Suunnitelmallisuus painautuu impulssien jalkoihin, jotka tömistelevät eteenpäin sykäyksittäin ja sattumanvaraisesti kuin humalainen ilta yllätyksineen. Tuntuu ylitsepääsemättömältä sopia suunnitelmia edes illaksi, kun hetken mielijohde on sitovin ja kauaskantoisin suunnitelma, johon pystyn.

Minä nostan siis kädet ilmaan ja torjun kaikki J:n ehdotukset. En jaksa kiinnostua suunnitelmista, joiden toteutumista pitäisi odottaa edes iltaan asti, kun impulsseissa asuu välitön nautinto ja joskus jälkeenpäin jopa mahtava ylläribonus täynnä katumusta ja häpeää.
En edes jaksa ajatella enää. Kädet ilmaan ja kohti korkeaa taivasta, josta vielä rämähtää kiihtyvällä nopeudella vasten kylmää, kovaa aslfalttia.

old habits die hard?

2011-07-12T06:14:00.008+03:00

Levitän päivän kuudetta lakkakerrosta, jonka pian taas revin irti ja toistan saman operaation aina uudestaan ja uudestaan. Ei tämä ole Seppälän halpiskynsilakkojen vika sen kummemmin kuin OPI:n ylihinnoiteltujen lakkapullojenkaan, vaikka tietysti olisi helppoa syyttää Hennesiä esimerkiksi tästä herkullisesta luumuisesta väristä jota en vain voi olla levittämättä ja repimättä.

Vakuuttelen itselleni, etten enää ole se neuroottinen pikkutyttö, joka nyppi hiuksiaan, kulmiaan, ripsiään ja opetteli valehtelun jaloa taitoa selittäessään äidille, miksi kaikki vaaleat raidat hiuksista olivatkaan kadonneet. Kyse ei ikinä ollut kemikaaliherkkyydestä tai ala-asteen tyttöjen hiuksiin kohdistuneista kateellisista tappeluista, vaan jostain niinkin hienolta kuulostavalta kirjainyhdistelmästä kuin OCD spektreineen - vaikka mieluummin aivoissani saisi asustella THC.

Nyppiminen oli tietysti vain yksi ilmentymä tuon häiriön kirjosta, mutta rekisterikilpien laskemisen ohella ehkä kaikista ahdistavin. Muistan, kuinka ala-asteella nyyhkytin peilin edessä ja pelkäsin muuttuvani sfinx-kissaihmiseksi, jonka on vedettävä vintillä pölyyntyvä violetti peruukki yhtä syvälle päähänsä kuin lattialle tippuvat hiukset roskikseen. Toisen kerran havahduin tähän kaljuuntuvaan tosiasiaan joskus täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun omat sormeni olivat vaihtuneet anoreksian kuristavien kourien kosketukseen, joka tiputti kaiken muun elämän lisäksi hiuksia päästäni.

Olen kai nykyään liian turhamainen nyppimään itseäni, mutta nyppiminen ei kuitenkaan ikinä lakannut; se vain muutti kohdettaan. Kynsilakka kestää kauniina maksimissaan päivän, pahviset kahvikupit tuhoutuvat hetkessä pienen pieneksi paperisilpuksi, irtokarkit tuntuvat täysin turhilta, jos niitä ei voi rääpiä. En ymmärrä, miten joku voi syödä kovia karkkeja, joissa ei ole mitään sisällä; itse saan ainoat kiksini kuorrutetuista herkuista, jogurttihedelmistä ja täytelakuista, joita voi repiä ja rääpiä, lopulta heittää pois.
Ahdistaa syödä jotain, mitä ei voi koskea ja tutkia läpikotaisin, avata ja tonkia kuten avattua ruumista.

Lapsuuden neuroottisimmat vuodet ovat ehkä takana, samoin rekisterikilpien laskemiset ja kirjaamiset, valokatkaisimien lääppimiset ja seinien naputtelut ynnä muut elämää suuremmat toiminnot, mutta tätä pakonomaista nyppimistä en vain ole onnistunut nyhtämään pois mielestäni. Itse asiassa en enää edes usko tämän olevan minkään sortin häiriötä; tämä on vain jokin tapa, johon turvaudun stressaavina aikoina tai muuten vain menneiden aikojen kaipuussani. Tai ehkä en vain halua myöntää olevani yhä samassa tilanteessa kuin silloinkin? Ehkä kuvittelen, että kieltäminen jotenkin poistaa yhtäläisyysmerkit rekisterikilpien laskemisen ja tuhansien tiedostojen samankaltaisen nimeämisen pakkomielteisyyden välistä.

En vain jotenkin halua uskoa olevani enää sillä tavalla häiriintynyt, vaikka aina joskus huomaan valuvani yhä syvemmälle pakkokuvioiden maailmaan, jossa laskeminen ja pikkutarkkuus ajavat tunneiksi häpeämään hulluuden pyöreisiin huoneisiin. En tiedä, olenko vain tullut välinpitämättömäksi mutta jotenkin nuo oireilut jäävät enää jaksottaisiksi hetkiksi. Eksyn tietysti yhä pakottavien ajatuskuvioiden monimutkaisuuteen mutta nykyään olen jotenkin oppinut löytämään tien ulos niistä. Saan sen tien kuulostamaan helpolta mutta sitä se ei missään tapauksessa ollut; se oli pitkä ja eksyttävä, enkä vieläkään ole päässyt sen pölyistä ja kivistä täysin eroon - varsinkaan mitä tulee numeroihin ja kirjaimiin.

Ei tämä nyppiminen edes välttämättä liity pakko-oireiluun niin kiinteästi kuin luulen, mutta jos ei pää niin ainakin kukkaro vihjaa, että olisi parempi ottaa asia edes jokseenkin vakavasti - tai edes siirtyä Stockan kynsilakkavalikoimien sijaan halpismerkkien ihmeelliseen maailmaan.

Jonain päivänä vielä raatelen tämän tavan hengiltä kauniiksi lakatuilla kynsilläni.

2011-07-10T09:07:00.000+03:00

Suihkun paine tuntuu lyyhistävän kasaan mutta kaakeliseinissä on viileä turva, jota vasten painautua. Viime yö tunkee ulos silmien alla olevista pusseista, eikä minussa ole voimaa raahata niitä mukanani kun en edes kykene liikuttamaan itseäni. Annan mustaherukkaisen suihkusaippuan pyyhkiä pois kaiken, aamuyön ja puoli askia punaista Marlboroa, shotit ja juomat joita en kykene laskemaan, parin vuoden takaisen säädön lähentelyt, Kauppatorin, Krunikan, Hakaniemen ja asfalttiin kuluneet nailonsukat.

Terassit ja tanssilattiat pyörivät vielä jossain takaraivon tienoilla ja olo on niin tunkkainen ja sumuinen, etten kykene paikantamaan itseäni millekään kartalle. Viemäri imaisee sisuksiinsa muutamia tunteja sitten sarastaneen aamun Tuomiokirkon portailla, aution Senaatintorin ja jonkun amerikkalaisen huokailut tilanteen romanttisuudesta kun itse en tuntenut mitään. En yhtään mitään vaikka toisen kädet ja huulet tunkivat väkisin kiinni.

Hinkkaan ihoni rikki ja pyyhin höyrystyneestä peilistä esiin punakan hahmon, jonka haluaisin eilisen tapaan pestä pois, kadottaa viemäriin. Jumitan peilin edessä kunnes havahdun siihen, ettei kello tee samoin vaan oikoo pitkiä sääriään kohti 14-tuntisen työpäivän alkua.

Haluan vain pestä kaiken pois. Kaiken paitsi loistavat hetket Kaivopuiston rannassa, mistä näkyi purppurainen sumuinen horisontti ja puolikas kuu, joka on nyt mitä ilmeisimmin jakautunut kahtia ja valunut taivaalta suuriksi mustiksi sirpeiksi silmieni alle.

En edes muista milloin viimeksi nukuin, torstaina kai.

catch me when I fall?

2011-07-09T16:48:00.004+03:00

Perjantain ja lauantain välisen yön syli on hikinen ja meluinen. Nojaan vasten suurta valkoista ikkunalautaa, enkä välitä vaikka erkkeri-ikkuna kehystää koko alastoman vartaloni ohikulkijoiden nähtäville. Tuijotan alas viidennestä kerroksesta ja mietin, ottaisiko yön syli minut vastaan jos nyt vain nojaisin hieman eteenpäin ja horjahtaisin. Puristaisiko se sylissään vai päästäisikö se minut sormiensa välistä putoamaan Eiran kovalle asfaltille?

Kaivarista kuuluu kiljahduksia ja muistutuksia nuoruudestani, joka joskus eksyi näillekin kulmille. Olenhan minä edelleen nuori mutta nyt olen astunut aikuisuuden kehään, joka leikkaa menneiden vuosien kanssa päällekkäin tehden kaikesta hyvin rajatonta. Ottaisiko menneisyys minut vastaan jos menettäisin tasapainoni nykyisyydessä, tässä hetkessä?

Muistan leikin lapsuudesta, jossa piti luottaa takana seisovaan, siihen että minut otetaan vastaan kun kaadun silmät kiinni suorin jaloin. En tiedä, uskallanko leikkiä sitä enää mutta leikin kuitenkin, vaikka en tiedäkään onko kukaan ottamassa kiinni.

Kuuma miehen vartalo painautuu vasten omaani ja nojaudun taakse, kuten pienenä. Mies laskee vahvat kätensä keholleni, kuljettaa niitä ylhäältä alas ja sisälle, kunnes lopulta painaa maahan. Kolme tuuletinta särisee ja pyyhkii kuumaa, hikistä ilmaa, jota voisi leikata veitsellä. Minä painaudun alas kuin linnut ennen rajuilmaa, lennän niin matalalla että siivet viistävät lattiaa. Mies sitoo siipeni käsillään, kiristää ne otteessaan ja tunnen outoa kiihkoa, joka syntyy olemassaolonsa tuntemisesta. Siitä, että toinen piirtää minut esiin kosketuksellaan.

Taivutan päätäni ja tunnen allani lattian kovan pinnan, pohjan joka ottaa vastaan silloin, kun kaikkien muiden kädet lipesivät. Viimeisen sylin. Käännän katseeni kohti avonaista ikkunaa ja imen verkkokalvoille palan kurkkuun takertuvaa tummenevaa yötaivasta, kunnes silmissä lopulta sumenee täysin.

2011-07-08T17:31:00.003+03:00

Vanha asemarakennus rapistuu silmissä, musta katto puskee kellertäviä laikkuja ja sammalta jota niin usein kerääntyy vierimättömien kivien ja elämänkin päälle. Nojaan sinisen bussipysäkin laseja vasten ja katson, kuinka vaaleankeltainen maali rapisee kuten lapsuuden kesät, jotka tuntuvat lipuvan yhä kauemmas pitkin ajan virtaa.

En kaipaa olla lapsi mutta kaipaan tiettyjä elementtejä niistä ajoista. Kaipaan niitä kivijalkoja, joiden päälle nostettiin nuoruus ja tulevat vuodet. Ne olivat hyviä kivijalkoja, ne kestivät silloinkin kun kaikki muu paloi pieneksi tuhkaksi leijailemaan unohduksen ja joskus kaipauksenkin ilmansuuntiin.
Eniten kaipaan kuitenkin kesiä mummin luona itärajalla, kaipaan kiireettömyyttä ja pysähtyneisyyttä, kaipaan joskus vuosikymmeniä sitten sykkinyttä elämää joka lopulta pysähtyi ja muutti kehyksiin piirongin päälle ja kirjahyllyjen loputtomiin valokuva-albumeihin. Kaipaan koristeellisia ruusukuppeja ja kahvihetkiä, kaipaan leipomon viineripitkoja, kuivakakkuja, keksejä, kaipaan keittön ikivanhaa radiota jota mummi kuuntelee niin lujaa ettei puhelimen pirinää ikinä kuule.

Minä kaipaan sitä keltaista vanhaa puutaloa, kaipaan jopa niitä narisevia lattioita, joiden paukkuvaa elämöintä pelkäsin öisin. Kaipaan äidin vanhaa päätyhuonetta, myrkynvihreitä seiniä ja nuoruuden vaatekokoelmaa, oransseja froteisia bikinejä ja naurettavan leveitä lahkeita. Kaipaan rahisevaa gramofonia ja muutamia vinyylilevyjä, ikkunaa jolla istua ja tuijotella yli metsien ja talojen, kuunnella valtatien huminaa ja kaukaista elämää.

Minä kaipaan, koska en voi lähteä. Kaipaan, koska muistan sen kaiken niin hyvin.
Kaipaan, koska olen tässä. Odotan päivästä toiseen aina myöhässä olevaa bussia, huokaan täysille penkkiriveille ja roikun tangossa, etten kaatuisi äkkijarrutuksissa tai muuten vaan pyörtyisi kuumuudesta, joka kiertyy ympärille ja puristaa sylissään tiukempaa kuin siedän. Pää tuntuu paksulta ja turvonneelta kuten nakkeja muistuttavat sormeni, joihin on turha yrittää tunkea sormuksia tai mitään muutakaan kaunista.
Tämä kaikki painaa minua kasaan kuin sitrushedelmää vasten puserrinta, kunnes lopulta on jäljellä enää pieni märkä läntti, joka pian haihtuu kesän painostavaan kuumuuteen.

2011-07-07T12:40:00.010+03:00

Traguksessa polttelee hetken mielijohde. Peilailen vaaleanliilalla käsipeilillä pientä hopeista palloa ja päätän vaihtaa sen koristeellisempaan heti kipuilun loputtua. En oikeastaan ole edes varma, sopiiko tämä piirunkaan vertaa tyyliini (like I have any) mutta annan kameran kanssa häärivän möhkälemäisen miehen kuitenkin ottaa kuvan galleriaansa.

Ulkona aurinko leviää päälleni kuumaksi vahaksi ja repäisee itsensä irti jättäen ihoni punaiseksi ja kärsineeksi. Voisin ulvoa kuten R silloin, kun sain päähäni kokeilla Veetiä pahaa aavistamattomaan uhriin ja liimailin lähes lupaa kysymättä kylmävahaliuskoja R:n jalkaan. Yksi nopea vetäisy sai aikaan patoutuneen hiljaisuuden, joka murtui muutaman sekunnin päästä kirosanahyökyaaltojen voimasta.

Nyt oma iho kihelmöi hikeä ja luultavasti jonkin sortin Eri Keeperiä, johon maailma tarrautuu yhä uudestaan ja uudestaan, repiytyy irti ja jättää minut kipuilevalle vereslihalle. Voisin huutaa tämän kihelmöinnin ulos mutta en osaa sanoa oikeita sanoja, vain tavailla tuntemuksiani yhtä kömpelösti kuin ekaluokkalainen aakkosia saamatta aikaan yhtäkään järkevää lausetta.
Ihan kuin järkeni särkyisi pienen pieneksi mosaiikiksi tämän voimistuvan sykkeen moukaroinnissa.

En tiedä, onko tämä syke omani vai jonkun muun mutta tunnen, kuinka se valtaa röyhkeästi alaa. Korvarustossa tykyttää, iholla tykyttää, ihon alla tykyttää, enkä huuda siltikään. En vielä.
Minä tunnen, että jotain on vielä tapahtumassa. Jotain, mitä varten säästää ääntäni, huutojani.

2011-07-06T13:41:00.015+03:00

Painan itseäni olkapäistä. Painan kaikilla voimillani alas maanikkoa, joka hakkaa päätänsä vasten sydämen pohjaa niin, että pelkään sen pian rysähtävän läpi.
Sisällä kohoaa, kiehuu, laajenee, kasvaa. Kohoaisin läpi pilvien jos en olisi kahlittu jaloistani toimistoon, jossa vietän vähintään puolet päivistäni, joskus ylikin. Työt eivät salli sekoilua tai poissaoloa, joten raahaudun joka päivä repimään hymyä ikuisesti leviävästä perseestäni vaikka aamut tuntuvat yhä raskaammilta nousta.

Kaipaan sitä kun olen tilivelvollinen vain itselleni, kaipaan syksyä, kaipaan väljiä aikatauluja. Kaipaan akateemista vapautta, jonka turvin jäädä viinanhuuruisiin pilviini ihmettelemään kuka helvetti vierellä makaakaan ja kuka helvetti minä taas eilen olin. Kuka minun pitäisi tänään olla ja missäköhän edes oikeastaan olen.

Hoen itselleni jatkuvasti pystyväni tähän. Minä pystyn, minun on pakko pystyä. Merkkaan työtuntilistaan numeroita ja kaipaan vain muodon vuoksi kiertäviä läsnäololistoja, joihin merkata tärisevillä käsillä olemassaoloni vahvistavan rastin. Kaipaan massaluentojen hukuttavaa ihmispaljoutta, kaipaan luentosalien takarivejä, joiden kaukaisuudessa voi rauhassa kuolla väsymykseensä, darraansa, häpeäänsä, kiimaansa, joka saa ajatuksissaan riisumaan luennoitsijan vakosamettista pikkutakkia.

Kaipaan päiviä jolloin voin lopettaa itseni kusettamisen siitä, että oikeasti pystyisin johonkin. Nyt pidän itseäni kasassa hokemalla mantroja joihin uskon suurin piirtein saman verran kuin jumalaan.
Minä pystyn tähän, minä pystyn tähän, minä jumalauta pystyn tähän.
Minä pystyn tähän vaikka en oikeasti pystykään.
Minä pystyn tähän vaikka en ole kahteen viikkoon nukkunut enempää kuin viittä tuntia yössä.
Minä pystyn tähän.
Minä hallitsen itseni, vaikka sen hinta näkyykin hävettävän suurissa kauppalaskuissa ja painavissa ruokakasseissa täynnä kalorihurmosta jolla turruttaa sekoava pääni.

Hallitakseni itseäni siirrän sekoiluni ruokaan, koska en osaa muutakaan. Syön kaiken, mitä eteen tulee vaikka ei edes tee mieli. Kuljen hysteerisenä ruokakauppojen käytävillä, kotona availen vauhkona keittiön kaappeja ja etsin kuumeisesti jotain millä tilkitä hajoava mieleni. En uskalla ajatella, toimin mekaanisesti kuin robotti, joka repii jääkaapin sisukset ulos kuin suolet, mässäilee kunnes pökertyy ja tuupertuu.
Kylpyhuoneen peilissä tuijottelen turpeaa naamaani ja valkoista ruhoani, joka on levinnyt yli viisi kiloa talvesta. En uskalla nousta vaa'alle, en pysty, en kykene. En halua tietää, sillä tieto lisää tuskaa ja tuska lisää ahmimista ja ahmiminen lisää senttejä vyötärölle ja pian minä ratkean raskausarvistani ja valun pitkin käytäviä joilla kaikuu nauru ja askeleet ja puheet työpaikoista, opiskeluista, säännöllisestä urheilusta ja unirytmistä, laadukkaasta vapaa-ajasta, perheestä, parisuhteista, lapsista, ruokaostoksista, illanvietoista, kiireestä, lomasta.

Kaikkialla kaikuu koko se vitun elämän tahti, jossa en koskaan tule pysymään mukana niin kuin pitäisi.

Minä suljen silmäni ja odotan syksyä. Minä suljen silmäni mutta en jääkaappia. Minä suljen silmäni ja kuolen näihin hulluihin liekkeihin sisällä. Sisällä roihuaa maaninen tulipalo, jota haluan paeta vieraiden miesten turvattomiin syleihin, alkoholimeren syvään pohjaan, ostoskeskusten tavarapaljouteen, turtumukseen, tunnottomuuteen, unohdukseen. Haluan palaa enkä koskaan palata.

Mutta kun minä en voi. Minä en vaan voi, vaikka hakkaan, huudan, viillän, hypin, kiljun. Yritän tukahduttaa sisällä kytevää paloa mättämällä kitaani tähtitieteellisiä kalorimääriä ja siinä sivussa vielä tähtitieteellisemmän määrän ahdistusta. Tämä on ainoa mitä osaan, tämä on ainoa mihin pystyn. Tämä on hapen viemistä tulelta, tukahduttamista, vaikka tiedän ettei levottomuus koskaan kuole. Se syö elävältä, nakertaa lisää tyhjää tilaa jota taas yrittää täyttää lisääntyvillä vatsamakkaroilla.

Tämä on hinta pystymisestä. Tämä on hinta suorasta viivasta jota kulkea näiden maanisten maisemien keskellä. Suoraa viivaa, sitä helvetin kultaista keskitietä johon minulla ei koskaan ollut varaa. Suoraa sydänkäyrää läpi hulluna pyörivän heinäkuun.

haave

2011-07-04T05:45:00.023+03:00

Minulla on haave, yksinkertainen ja silti niin elämänmakuinen. En ole aivan varma, kauanko olen kantanut tätä haavetta sisälläni mutta tänään se taas nousee mahanpohjasta ajatusten pölyiselle vintille asti. Se on haave, jossa minä jätän kaiken taakseni ja heittäydyn hetkeen. Haave, jossa minä löydyn uudelleen jossain muualla ja haave, jonka uskallan sanoa ääneen.

Se on haave jossain Euroopan maassa, haave jossa työskentelen vaatimattomasti kahvilatyöntekijänä. Haave, jossa elän vailla sen suurempaa suunnitelmaa, vailla odotuksia, vailla vaatimuksia. Se on vaatimaton haave, haave ilman valtaa ja loistoa.

Se on haave, jonka ääriviivoja yritän hahmotella pala palalta, sana sanalta.

Se on haave, jossa aamuisin pyyhin hikeä otsalta. Kiristän esiliinaa ja kurkin uunin ahnaaseen kitaan, jossa pullat keräävät itseensä kultaista rusketusta. Avattu luukku hönkii päälleni samanlaista kuumaa kuin edellisenä yönä päälleni kiivennyt mies. Napsautan astianpesukoneen päälle ja annan sen hurskuttaa puhtaaksi uneliaiden asiakkaiden kahvikupit, aamucroissanttien muruset ja yön hikiset muistot.

Työkaveri keljuilee alkavasta teini-iästä mustelmaisella kaulallani, ja minä olen vihdoin saanut varmuutta ja taitoa vitsailla takaisin tällä vieraalla kielellä. En enää kantele sanakirjaa mukanani, vaan olen vihdoin oppinut päästämään irti sen suomasta turvasta ja heittäytymään turvallisesta satamasta vieraan kielen aalloille.

Olen yhä hengissä, opin päivä päivältä uimaan yhä paremmin ja aina joskus joku ihana ihminen on valmis uimaan rinnallani varmistamassa, että olen turvassa.

Iltapäivällä nojaan päätäni bussin sotkettuun ikkunaan. Ylipainoinen rouva vieressäni ei malta pysyä omalla puolellaan, valtavat reidet liimautuvat kiinni omiini enkä kuule omia ajatuksiani kuurouttavan kälätyksen alta. Katson ohilipuvia maisemia ja tajuan, että tämä kaupunki on ihollani, kirjaimellisesti. Tämä kaupunki liimaantuu kiinni ja ottaa kosketuksensa alle, tämä kaupunki tuntuu.

Ja ehkä voisin antaa sen päästä ihoni allekin, ehkä voisin antaa tämän kaupungin juurien tunkeutua niin syvälle.

Nojaan raskaan kotioven kiinni ja napsautan särisevän tuulettimen päälle. Minulla on ahdas yksiö ja keittokomero, jääkaapissa ruokaa ja katossa palovaroitin, joka aina silloin tällöin jaksaa muistuttaa huolimattomuudestani kaiken muun paitsi rinnassa palavan elämän suhteen. Asetan kattilan liedelle ja mietin, kuinka helppoa olisi jos elämälle olisi samanlainen säädin.

Joinain päivinä tuntuu, että elämän keittolevyn nupit todella pysyvät kaakossa, enkä osaa tai edes halua kääntää niitä pois päältä. Annan kaiken palaa pohjaan, annan kaiken höyrytä ja syttyä tuleen. Annan kaiken palaa kauan, niin kauan, että kyyneleet haihtuvat höyrynä ilmaan.

Ja lopulta keho on niin täynnä savua, että on pakko avata ranskalaisen parvekkeen ovet apposelleen ja vetää keuhkot täyteen ilmaa. Nojata koristeltuun kaiteeseen ja katsella kuinka alhaalla avautuu koko kaupunki ja koko ikävä.

Vapaapäivinä teen pitkiä kävelyretkiä, kuljen läpi ostoskeskusten ja kauppahallien. Vaatekaupoissa hypistelen toppeja, housuja, hameita, niiden helmoja ja vyötärönauhoja, nostelen ja kääntelen mutta en kuitenkaan halua mennä sovituskoppiin. Paljetteja, hileitä, punaista, lilaa, boleroja, ohuita olkaimia, kauniisti uurrettuja kaula-aukkoja. Kokolappuja, joiden äärellä en enää ole varma itsestäni, ääriviivoistani.
Minusta on tullut taas hieman epävarmempi enkä edes tiedä miksi. Ei tämän haaveen ole tarkoituskaan olla ehjä tai täydellinen; sen on vain tarkoitus antaa koti, jonne mahdun kaikkine epävarmuuksineni, virheineni.

Ostoskeskusten ruuhkien ja hyörinän jälkeen kuljen satamaan katsomaan laivoja ja ikävääni. Niin aina joskus tein Helsingissäkin, kodissa joka jäi taakse. Tuijotan tunteja sillan kaiteelta kaukaisuuteen ja tajuan, ettei kaipaus koskaan lopu, ei koskaan.

Levoton syke ei koskaan lakkaa, ei itku, eikä juoksu joka kaikuu mukulakivien peittämillä kaduilla öisin. Ja yön kääntyessä suden hetkeksi, minä kaadun yhä uudelleen suurkaupungin syliin ja vieraisiin huoneistoihin. Painan kynteni tuntemattoman selkään ja annan matalan äänen olla loitsu joka noituu, tekee taikansa. Sitoo minut hetkeen ja käsiraudoilla sänkyyn.

Aamuisin tuijottelen eilisiä meikkejä vieraasta peilistä enkä tunnista itseäni. Yritän noitua esiin viime yön taikaa, mutta loitsu on kadonnut aamun harmaaseen, karannut ulos ikkunasta kauas horisonttiin jonka ylle aurinko on jo venyttäytynyt koko pituudellaan.

Raahaan puisen narisevan tuolin alleni ja lainaan pöydällä lojuvia tulitikkuja, vielä kun löytäisi jostain tärisemättömät kädet. Tunnustelen rikkinäistä yksinäisyyttä ja tätä hetkeä, polttelen tuuletusikkunasta ja mietin, kuka helvetti oikein olen.

Joskus iltapäivästä vieras sänky kylmenee muiston tapaan, enkä minä tiedä puhaltaako lämpöään tähän vai antaako kaiken valua kuin ajan sormien välistä. Kuljen läpi keskustan ja näen paljon pareja, toisiinsa kietoutuneita. Niitä, jotka suutelevat puiston penkeillä ja niitä, jotka kinastelevat siitä, kumpi saa punnita irtokarkkipussin.
Ja niitäkin, jotka miettivät mitä leffaa katsellaan tänä iltana kun käperrytään kiinni ja todetaan, että tämä riittää. Me riitämme.

Kuinka minäkin haluan riittää, haluan niin paljon. Minä haluan, että asiat ovat tarpeeksi. Minä haluan kasvaa kiinni tähän maahan. Minä haluan juuret, niin vahvat että ne lävistävät asfaltinkin. Minä haluan oppia kielen, tavan puhua. En vain sen, mitä yleisesti tai virallisesti puhutaan, vaan myös kielen joka on vain kahden ihmisen välinen.

Kielen, jota ei voi kääntää toiselle kielelle rikkomatta sen yksityisyyttä, kauneutta, sillä käännöksen mukana katoaisi sen jännite, salaisuus.

Haluan oppia kielen, joka taipuu kiskoiksi kahden välille, kuljettaa toisen luo. Kielen, joka on tie silmästä silmään, kädestä käteen, huulilta huulille. Kielen, johon on kietoutuneena koko ymmärrys, koko rakkaus.

Ja senkin jälkeen kun olisin viimeinen tuon kahden ihmisen kielen puhuja, senkin jälkeen kun ei enää olisi ketään kelle puhua, minä tavailisin, liikuttaisin huulia, sormia, kehoani samaan tahtiin kuin ikävää.

Ja minne ikävä veisi kehon. Se veisi sinne, missä askeleet ensi kertaa ristesivät, pysähtyivät, sinne missä muistot eivät koskaan kylmenneet, sinne missä askeleet viimeisen kerran erosivat. Ikävä veisi kaupungin korkeimpaan rakennukseen, josta näkee koko tämän kaupungin jossa minä elin ja opin. Elän ja opin.

Kaiken sen missä tapahtui merkityksellisyys ja kaikki se, minkä takia jaksaa.

Ja minä ymmärtäisin olla kiitollinen kaikesta, enkä koskaan lopettaa rakastamista, koska se on tapa ja syy elää.

Ja lopulta jossain yläilmoissa tajuaisin, kuinka tuuli ottaa minut silloinkin kun kukaan muu ei enää ota.

to be or not to be, what to be

2011-07-02T11:56:00.005+03:00

Jotenkin vaikea olo, sietämätön. En tiedä, miten päin pitäisi olla. En halua mitään ja kuitenkin haluan. En osaa olla paikoillani enkä kuitenkaan oikein kykene tekemään mitään järkevää. Joka toinen hetki maailmani marssii sydämen epätasaisen rytmin tahtiin, joka toinen hetki käskyjä antaa päivä päivältä tyhmentyvät aivoni.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella, vielä vähemmän, mitä pitäisi tuntea. Yhtenä hetkenä pursuan rakkautta; seuraavana melkein hukun kyyneliini, joita en kuitenkaan uskalla itkeä töissä, joten nieleskelen kurkkuun kohoavaa tukosta ja yritän hengittää, selvitä.

Olen yhtä siniaaltoa, enkä silti näe miten tämä aaltofunktio ratkaistaan. Tosin tämä aaltoliike ei ole harmonista värähtelyä; tämä on holtittomasti poukkoilevaa liikettä, piikkejä ja aallonpohjia, vailla mitään logiikkaa.

Tekee mieli oksentaa tämä kaikki, tekee mieli viiltää itsensä auki, keskeltä halki, ihan mitä tahansa, ihan mitä vain. Haluan jotain, mikä vain lopettaa tämän sietämättömän kihelmöinnin. Ihan sama mitä, oikeastaan ihan sama kaikki.
En näe edes kunnon syytä tälle kaikelle, en näe mitään, pelkkää tyhjää. Kaiken pitäisi olla ihan kunnossa, minulla on ihmissuhteita, töitä riittää enemmän kuin jaksan tehdä ja opiskelut pyörivät mallillaan.

Olen siis kai ihan kunnossa; en vain ole tippaakaan onnellinen. En oikeastaan edes osaa sanoa mitä olen, tuntuu vain kaoottiselta ja pahalta, kuvottavalta ja tympeältä.
En ole oikeastaan edes surullinen, en vain ole.
En ole mitään, en yhtään mitään.

rocket ship on my way to Mars, on a collision course

2011-07-01T11:54:00.020+03:00

Sisällä hakkaa moukarit ja nuijat, pistoolit ja miekat, nyrkit ja kaulimet. Mielen hakkapeliitat iskevät taas kerran järjettömällä rynnäkkötaktiikalla, enkä oikeastaan edes ymmärrä miksi. Ajatukset poukkoilevat puolelta toiselle ja hyökkäilevät toistensa kimppuun, kehittelevät ties monennettako mielen maailmansotaa, enkä juurikaan jaksa edes ajatella rauhanneuvotteluja.

Kehon läpi kulkee omituinen sähkövirta, joka saa koko kropan jännittymään niin, että iltaisin voi melkein tuntea lihasten kipeyden ja herkkyyden. Tuntuu, että olen koko ajan lähtöasennossa, sisällä virtaa sama tunne kuin yleisurheiluvuosina, jolloin asettelin piikkareita lähtötelineisiin ja odotin lähtölaukausta. Nyt en vain jotenkin kykene näkemään selkeää maaliviivaa, jonka ylittämisen jälkeen voisi antautua raukean olotilan syliin.

Mielen karikoita nuolee adrenaliinihyökyaalto, joka ei kuitenkaan koskaan pääse purkautumaan vaan kilpistyy ihoni alle tykyttäväksi tunteeksi. Öisin vääntyilen asennosta toiseen, kuristun lakanoihin ja levottomaan lataukseen joka ei purkaudu vaikka tulen uudestaan ja uudestaan. Nukkuminen tuntuu turhalta ja vieraalta, ahdistavalta minikuolemalta joka estää elämisen ja kokemisen, touhuamisen ja energian kuluttamisen.
Aina välillä onnistun nukkumaan katkonaisia 3 tunnin yöunia, enkä edes muista koska olisin viimeksi lyhentänyt univelkaani. Muisti toimii muutenkin jotenkin hatarasti, päivät kulkevat ohi niin järjettömällä vauhdilla ettei mieleen kerkeä painautua muistikuvia.

Sovin tapaamisia ja työvuoroja, joiden välissä ei ehdi edes nukkua, suunnittelen aivan järjettömän typeriä tekoja, enkä kuitenkaan oikein jaksa ajatella seurauksia. En oikein tiedä, mitä ajatella viimeisimmästä suunnitelmastani. Joskus en olisi ikinä ryhtynyt mihinkään tällaiseen mutta nyt en kykene tuntemaan muuta kuin järjetöntä kiihtymystä, joka on vain pakko purkaa. Pakko pakko pakko.

Pitäisi kai osata hävetä kun ihmiset kysyvät, mitä olen vetänyt ja olenko ihan kunnossa, mutta pursuan jo muutenkin liitoksistani; vitut minuun mitään häpeää enää mahtuu. Rakastan tätä tehokasta oloa, vaikka en olekaan varma saanko aikaan muuta kuin tuhoa.
Aivan liian vaikeaa keskittyä, aivan liian vaikeaa välittää.

Ihon alla kihisee ampiaispesä, joka vielä pistää piikkinsä syvälle lihaani enkä ole aivan varma, haluanko jopa sitä. Kokonaisen ampiaisparven suurhyökkäystä, irtoavia myrkkypusseja ja piikkejä, joiden mukana kaikki tämä kuolisi pois sisältäni.
Koko parvi ja koko hulluksi tekevä kihinä, joka aina jostain löytää tiensä ihoni alle.

Tiedän kyllä, että hyönteiskarkotteitakin olisi saatavilla, mutta en ole varma, haluanko edes tappaa tätä pesäkettä sisältäni. En jaksa ajatella, en nyt.
Liian ristiriitaista.
Liian vaikeaa keskittyä, kun ajatus on karkumatkalla jo kilometrien päässä.

En pysty. En tiedä. Mitään.

I'm a shooting star leaping through the sky
Like a tiger, defying the laws of gravity
I'm a racing car passing by like Lady Godiva
I'm gonna go go go, there's no stopping me
I'm burning through the sky
Two hundred degrees that's why they call me Mr. Fahrenheit
I'm travelling at the speed of light
I wanna make a supersonic man out of you

haunted

2011-06-30T19:28:00.009+03:00

Pesutuvassa leijuu pyykkiaineen tuoksu ja korvia huumaava humina. Keikun kiikkerällä tuolilla ja höpöttelen viime aikojen tapahtumia sanoiksi, kun S repii värikkäitä pyykkikasoja pesukoneiden pyöreistä mahoista. Punaista, mustaa, keltaista, liilaa ja valkoista kerääntyy kasoiksi valkoisiin pyykkikärryihin, eikä pyykkivuori siltikään vedä vertoja sille värikkyydelle, mitä omasta vatsanpohjastani löytyy.
S on yksi mielenkiintoisimmista ja ihanimmista ihmisistä joita tunnen, hullu ja kokeilunhaluinen, empaattinen ja ymmärtäväinen, terävä ja huumorintajuinen. Ihminen, jonka olen tuntenut reippaasti kauemmin kuin puolet elämästäni.
Ihminen, jonka kanssa on niin helppo ja kevyt olla, vaikka muistot ja yhteiset vuodet painavat merkitykseltään enemmän kuin osaan edes käsittää.

Olohuoneessa pörröinen ruskea kissa tunkee syliin ja ojentaa tassujaan, kun S kaataa höyryävää mustaa kuppeihin, joiden äärellä taas juoruta itsemme pyörryksiin. Hörpin kahvia tummansinisestä mukista ja selaan häpeän sekaisella riemulla S:n löytämiä arkistojen aarteita. Vinon korttipinon ja levottomien päiväkirjamerkintöjen välistä tippuu jo unohduksiin painuneita yllätyksiä ja liian herkästi laukeavia naurupommeja, jotka räjäyttävät taas kerran tien menneisyyteen apposen avoimeksi.

Selaan valokuvia, joissa 16-vuotiaat siiderihirmut poseeraavat Kaivarissa poliisiauto taustallaan ja yritän palauttaa mieleen niitä kuvia, jotka oli aivan pakko poistaa järkytyksen ja kiinnijäämisen pelon vuoksi. Nyt se hysteerinen pelko on vaihtunut lähinnä kivistäväksi naurun tunteeksi vatsalihaksissa ja kohoavaksi kahvikupiksi, jota kilistää vasten toista samanlaista ja juoda kaikille niille yhteisille vuosille ja kokemuksille.
Kaikelle sille, mitä me olimme ja kaikelle sillekin, mitä me vielä tänäkin päivänä olemme. Kaikelle sille, mikä vielä 16 vuoden jälkeenkin vetää meidät yhteen.

S:n kanssa vietetty aika saa olon jotenkin hirvittävän nostalgiseksi, hyvässä ja pahassa. S:n kanssa tajuaa, että minulla on historia jonka voi lukea kuvista, teksteistä, eleistä, ilmeistä, tunteista sisällä. Ja ikävä kyllä, S:n kanssa tajuaa, ettei kaikki taaksejäänyt ole vain muistoa ja menneisyyttä.

Jossain vaiheessa muisteloitamme palaamme aina niihin, joita jo silloin vatvoimme kahvikuppien ja drinkkien ympärillä. Niihin, joita kai kutsutaan menneisyyden haamuiksi. Muistoiksi, jotka aina silloin tällöin ilmestyvät kummittelemaan ja riivaamaan mielenrauhaa. Kuinka monta kertaa olemmekaan yrittäneet haudata nuo haamut elävältä ajan hiekkaan mutta jostain ne aina nousevat uudestaan kuin kangastukset autiomaassa.

Joskus kuluu päiviä, viikkoja, kuukausiakin, etten ajattele mutta nyt kaikki vyöryy taas ryminällä mieleen. Jotkut ihmiset eivät vain liiku hiljaa muistojen ullakolla saaden aikaan pieniä narinoita; jotkut ihmiset tippuvat katon lävitse suoraan syliini, joka ei koskaan kylmennyt.

Minä en ole nähnyt omaa haamuani yli kahteen vuoteen, en sen joulukuun jälkeen. Sen jälkeen kun kaikkea pyydettiin edessäni anteeksi, sen jälkeen kun minulle luvattiin yö purtsin mäellä ja tuikkiva yötaivas, sen jälkeen kun minut saatettiin kotiovelle järkyttävässä pakkasessa ja painauduttiin kiinni, hyvää yötä prinsessa.

En koskaan päässyt katsomaan tähtiä mutta en ikinä lopettanut niiden kaipuuta. Tiedän, että kaikesta on kulunut jo niin kauan, että on säälittävää enää haikalla. Mutta toisaalta, en minä ikinä oikeastaan uskonut siihen, että aika parantaisi haavat. Aika vain haalentaa ja siirtää asioita taka-alalle, mutta ei se niitä ratkaise.
Ehkä tuo ihminen on vain haamu menneisyydestä mutta se ei tee näistä tunteista haamuja. Minun ikäväni on niin totta, että tunnen sen sydänjuurissani asti.

2011-06-29T12:31:00.002+03:00

Puhe soljuu vuolaana ja vaivattomana, vaikka vasta juhannuksena tapasin L:n ensimmäistä kertaa. En oikeastaan edes muista, mistä silloin puhuimme; paremmin muistan vain juhannushäiden käsittämättömän setämiesaallon, joka toi rannalleni mitä erikoisempia helmiä ja simpukoita, joita ei edes tarvinnut painaa korvalleen kuullakseen niiden kohinaa - ikävä kyllä. Niiden äänet kuuluivat, vaikka setämiesten ehdotukset seksistä linnanraunoilla ja kuvaussessioista aina yhteiseloon asti olisivatkin voineet jäädä mieluusti katveeseen.

Muistan erään jopa kyynelehtineen rakkauttaan, joka tietysti oman tulkintani mukaan oli ulos puskevaa alkoholihuurua. Tässä tapauksessa rakkaus todella taisi olla sokeaa, sillä veikkaan promillehuurun peittäneen näkyvyyden paremmin kuin tanssilattian savukone. En ehkä voi vaikuttaa toisen tunteisiin ja humalatilaan mutta tekoihin kyllä, joten nyt ne kädet vittuun mun perseeltä, lantiolta, vyötäröltä, käsiltä. Ja ei, et saa koskea sittenkään kun ollaan yhdessä. Ai miksikö, no kysy sitä vaimoltasi. Ihmeellisen huvittavaa ja irstasta huomata, minkälaisia karikatyyreja Ranskasta hankittu musta kynähame piirtääkään esiin.

Ympäröivän kesän kanssa kilpailevat ikivihreät äänet kuitenkin vyöryvät joskus vahvemmin kuin alkoholimeri, enkä pane ollenkaan pahakseni musiikin aalloilla keinumista, varsinkaan jos niille vie osaava partneri.
L ei kuitenkaan kertaakaan vienyt minua poskivalssin saloihin mutta ohjasi sen sijaan minut elämäni ensimmäisen juhannuskokon äärelle. Kolmen aikaan aamusta sekin oli juhlavieraiden tapaan jo sammunut, mutta ehkä muutama savuava kiekura voidaan laskea elonmerkeiksi.

En tiedä, halusiko L oikeasti vain näyttää palaneen kokon, mutta päätin leikkiä tajuamatonta ja tyhmää kun se yritti laskea käsiään ympärilleni, tyytyen lopulta vain kietomaan puvun takkinsa hartioilleni. Aamun tunkeutuessa yön syliin L kuitenkin päätti tehdä samoin ja hilasi sänkynsä kiinni omaani, vaikka raahaus melkein ylittikin viereisen sängyn hermoja pilkkovan sahauksen.

Aamun kääntyessä lähdön hetkeksi L vain istui ja katseli, kun tarkastelin sängyn alusia ja viikkasin lakanoita, höpöttelin mitä höpöttelin. Askelteni suuntautuessa ovelle L kuitenkin havahtui ja päätti viivyttää niiden etenemistä vielä hetken. Älä mee vielä, mulla ois kysyttävää.

En oikeastaan tiedä, kiinnostaako L minua sen kummemmin kuin random festaritkaan mutta päätän suostua kuitenkin. Jotenkin nyt vain tuntuu haaskaukselta sanoa elämälle ei. Jotenkin nyt vain lähteminen tuntuu paljon kiehtovammalta vaihtoehdolta kuin kotiin jääminen.

kasvukipuja

2011-06-28T04:11:00.006+03:00

Miten kaikki näyttää niin pieneltä, niin ahtaalta, niin matalalta? Auto rullaa hiljaa läpi lapsuuden maisemien ja saa miettimään, onko tämä ahdas tunne se, mitä tarkoitetaan kasvamisella ulos lapsuuden rajoista.
Katselen ohilipuvia pihoja, enkä voi uskoa miten kaikki tuntuu kutistuneen niistä ajoista.
Silloin nämä samat puut jatkuivat taivaaseen asti, sinne missä vielä silloin uskoin jumalan asuvan. Nyt talot tuntuvat painuneen kasaan kuin vanhuksen hartiat, villiviinien valtaamat seinät näyttävät lähentyneen toisiaan tehden kaduista ahtaita ja kapeita. Suuri hiekkakenttä on kutistunut säälittävän pieneksi pläntiksi, eikä sitä ympäröi enää kuin pahainen pusikko, joka joskus tuntui syvältä metsältä täynnä upottavaa pimeää ja salaisuuksia.

Ajat vaihtuvat toisiin ja niin tuntuvat vaihtuneen myös osat. Lapsuuden maailma jonka kämmenelle joskus mahduin, tuntuu nyt sopivan vaivattomasti nyrkkini sisään. Ja silti tuntuu, että pienenä kaikki oli jotenkin helpommin hallittavissa. Pienenä kaikki tuntui olevan niin paikoillaan, että yhä tänäkin päivänä on helppo muistaa, kuka asui missäkin talossa ja kuka muutti minnekin. Nykyään kaikki on jokseenkin pirstaloitunut, osoitteet muuttuvat niin nopeasti, ettei enää tiedä mitä kutsua kodiksi.

Ehkä juuri siksi sisällä pauhaa järjetön kaipuu. Se on kaipuuta selkeyteen ja aikaan jolloin polut eivät vielä olleet eriytyneet, vaikka tiedän kyllä, etten halua palata ajassa taaksepäin. En minä enää mitenkään mahdu näihin maisemiin, jotka repeäisivät kuin lapsuusajan vaatteet jos yrittäisin änkeä maailmaani näihin ääriviivoihin.

Lapsuuden vuosina kaikki oli niin rajattua, ja vaikka en ollutkaan käynyt rajojen takana, ikävöin sinne. Tuijottelin hiljaa historia- ja luontodokumentteja ja kaipasin niin järjettömästi maailman toiselle laidalle, toiseen aikaan. Menneeseen tai tulevaan, sillä ei ollut väliä. Halusin vain pois, vaikka vastahan elämäni oli alkanut. Laskin vuosia, päiviä ja tunteja vapauteen. Vapauteen vanhemmista, koulusta, läksyistä, soittotunneista, rajoista, kotiintuloajoista.

Ja noina vuosina minä todella opin laskemaan. Laskin laskuja ja intervalleja, laskin liian jyrkkiä mäkiä ja mustelmia kehosta. Laskin Spice Girls -valokuvia ja Gogoja, laskin tarroja ja hyppyjä twistnaru-leikeissä. Laskin ihastuksia ja kavereita, laskin haukkuja ja kehuja, hyviä sanoja ja pahoja sanoja. Laskin kynttilöitä synttärikakun päällä, laskin toiveita jotka eivät koskaan kuitenkaan toteutuneet.
Laskin päätäni hiljalleen kohti maata, vaikka en vielä silloin tajunnutkaan, mistä oli kyse.

Iltaisin laskin tunteja ja viskipullosta kadonneita senttejä, laskin huutoja ja hoipertelevia askeleita portaissa, pelkoa joka kasvoi nopeammin kuin pituuteni. Ikinä en kuitenkaan oppinut laskemaan sydämelleni tasaista rytmiä, joten kaikkea sitä hallitakseni laskin pieneen ala-astelaiseen päähäni pakkoneuroosin ja pakonomaisuuden, ensiaskeleet hulluudelle. Laskin askeleita ja halkeamia asfaltissa, lukuja ja kirjaimia, naputuksia vasten sängyn reunaa ja kymmeniä klikkauksia valokatkaisimella. Laskin autojen rekisterikilpien numeroita ja kirjoitin niitä ylös löytääkseni kaavoja, joilla purkaa tämä sisällä tikittävä aikapommi.

Huutojen laskeminen ei koskaan lakannut, sen rinnalle astuivat laskut siitä, kuinka kauan on piileskeltävä läheisessä metsässä kunnes jäljellä on vain hiljaisuus. Sammumisen suoma rauha, joka puskee edes yön ajaksi pois riidat kodiksi kutsutusta talosta.
Laskin päähäni toivon siitä, että jonain päivänä minä pääsen pois, minä kasvan pois. Ja sinä päivänä tämä kaikki loppuu ja huuto lakkaa.
Vaikka huuto ei oikeasti loppunut. Se vain vaihtui aikojen saatossa omaani, ääneen joka lopulta käheytyi vuosiksi äänettömiin.

Ehkä en enää mahdu niihin raameihin jotka silloin rajasivat minua, mutta jotain on kuitenkin jäänyt. Näinä päivinä minä yhä lasken ja yhä odotan, vaikka en aina edes tiedä mitä. Ajat ja roolit vaihtuvat toisiin, mutta silti minä olen kuitenkin vielä se pikkutyttö, joka aina silloin tällöin nostalgian kultaamina päivinä kiipeää niihin samoihin vaahteroihin kuin silloinkin.

Taivaalla ei enää asu jumalaa, enkä minä ole asunut lapsuuden kodissa enää vuosiin mutta sisällä asuu silti se sama halu kuin sillä kotiintuloaikojen rajaamalla lapsellakin. Se on halua saapua elämänsä rajoille ja halua murtautua niiden yli kohti tuntematonta. Halua kasvaa taas aavistuksen verran isommaksi.

pokka

2011-06-26T06:49:00.010+03:00

♫: Irina - Pokka

K sanoo nauttivansa kun itken, kun huudan, kun raivoan. K sanoo sen olevan voittoa, yliotetta minusta, nautintoa joka syntyy toisen itkun sekaisesta raivosta, enkä minä kuulemma ole ainoa saman kohtalon kokenut nainen. K kääntää iskemäänsä puukkoa selässäni ja repii irti suuria lihakimpaleita, tuskaa jonka käristää mukavasti pannulla ja mässäillä koko kuolemansynnin edestä.
Ja veri vuotaa. Se juoksee mustina noroina silmieni alla, se kohoaa palaksi kurkkuuni ja ryöppyää kitkeränä oksennuspurona jonnekin viemäriin, jossa luottamuksenikin K:ta kohtaan tällä hetkellä makaa.

Yhtä toivon enemmän kuin muuta.
Paljon sen vuoksi antaisin,
että tuntisit oikeesti
miten paljon sä haavoitit.

K ampuu itkuisia kysymyksiäni tohjoksi olankohautuksilla, hei mitä väliä, mä oon sitä paitsi jo poistanut sun numeronkin. En oikeasti enää tiedä, kumman vuoksi itkeä: selässä olevan puukon vai ihon kananlihalle nostavan kylmyyden, joka näkyy K:n hylkäyksenä juuri sellaisena hetkenä kun tarvitsisin tukea.

Olen aina miettinyt, kuinka kamalaa olisi tulla kotiin matkan jälkeen ja huomata jo eteisessä, että vesi tulvii merenä lattialla. Tai miltä tuntuisi tajuta, että kaikki tärkeä ja arvokas on varastettu tai rikottu. Nyt taidan olla jopa yli tuon tunteen.

Ei riitä, että K on tunkenut viestintäkanavani täyteen paskaa. Eikä riitä sekään, että sinä aikana kun minä en ole ollut mitään muuta kuin rehellinen, niin K on sanojensa mukaan kieroillut ja kusettanut minua, minkä on kerinnyt. Ai niin, ja tehnyt suunnitelmia joissa minuun sattuu niin kipeästi ja niin tuskaisesti, ettei koskaan ole sattunut.

Kaiken huippuna K levittelee ympäriinsä asioita, jotka olen luottamuksella uskonut. Minä annoin paloja sydämestäni yksinoikeudella ja K heittää niitä kuin lihakimpaleita julkisen yleisön eteen. Kaikki salaisuuteni ja arat tunnustukseni leijailevat alastomina ja orpoina kuin hylätyt lapset joilta on viety perusturvallisuus.

Koti, joka lupasi pitää huolta.

Mistä sait sen käsityksen,

et noin voi tehdä toisille?

Soperran yhtä ja samaa kysymystä enkä silti ymmärrä, miksi, miksi, miksi. Miksi helvetissä? K puhuu kostosta ja vihasta joka piti saada purettua, enkä siltikään ymmärrä. Eikö kosto ole teko, jolla pyritään vahingoittamaan epäoikeudenmukaisesti kohdellutta henkilöä? Mitä väärää tai epäoikeudenmukaista minä olen muka tehnyt muuta kuin elänyt elämääni? Minä en ole millään tavalla K:lle tilivelvollinen. Olen kyllästymiseen asti toitottanut, etten kykene näiden olosuhteiden vallitessa minkäänlaisiin sitoumuksiin, enkä sellaisia myöskään K:lta odota.

K:n mielestä kuitenkin ajanvietto muiden miesten kanssa on oikeutus kostolle. Tämän teorian mukaan siis kaikki, joita loukkaa ihastuksen kohteen heilastelu muiden kanssa, ovat oikeutettuja kostoon. Mielenkiintoista, ehkä parasta olisi suoraan lukkiutua nunnaluostariin välttyäkseni kostolta.

Mut se mun täytyy kyllä myöntää,

sul on pokkaa ainakin.

K:lle minä kuitenkin olen kuulemma hyväksikäyttävä narsisti joka pyrkii tavalla tai toisella loukkaamaan. K uskoo tekojeni olevan suoria hyökkäyksiä häntä kohtaan eikä usko, että ehkä minä kuitenkin tapaan ja tutustun ihmisiin heidän itsensä takia - en sen takia, että voisin käyttää heitä välineinä joilla iskeä K:n haarojen väliin. Syyni kiertää milloin missäkin ovat hyvinkin yksinkertaisen inhimilliset: jossain ahtaissa yksiöissä, meluisissa kahviloissa ja uusien tuttavuuksien syleissä leijuu pieni toive siitä, että ehkä minäkin vielä löydän jostain kodin jonne jäädä.

K:n ongelma on, ettei hän ole antanut minulle tarpeeksi vahvaa syytä jäädä. K ei pysty tarjoamaan turvallista ja luotettavaa kotia edes salaisuuksilleni; miten hän ikinä pystyisi sellaista tarjoamaan minulle? Minulle rakastuminen vaatii ennen kaikkea luottamusta toiseen ja miten minä voisin ikinä uskoa K:lle itseäni kun pienikin pala sydämestäni päätyy haaskalintujen suihin?

Mä en suutu, enkä raivoo, enkä huuda.

Siihen suostu enää en.
Yksi ainoo katse, jota et ymmärrä kuitenkaan
kertoo enemmän kuin kaikki sanat yhteensä.

Ehkä syyttelyjen sijaan K voisi tajuta, että kyse on vain yksinkertaisesti epäsopivuudesta. Siitä etteivät maailmamme loksahda yhteen kuin avain lukkoon, vaan sen sijaan törmäävät niin kipeästi kuin kaksi mannerlaattaa voi ikinä törmätä. Eikä se ole K:n syy sen enempää kuin minunkaan.

En oikeastaan ymmärrä miksi edes pitää hakea syyllisiä? Miksi asioiden pitäisi aina olla jonkun syytä? Ehkä jotkut asiat vain tapahtuivat. Syyllisten etsiminen tilanteessa jossa selkeää sellaista ei ole, on kuin jumalan näkeminen siellä missä sitä ei ole. Se on lohdutuksen hakemista totuuden hinnalla, se on turvan illuusion rakentamista, se on kykenemättömyyttä hyväksyä ja nähdä asiat sellaisina kuin ne todella ovat.

Oikeastaan minun pitäisi kai kiittää sinua.

Avasit mun silmät, enkä usko enää satuja.

Kaiken tämän likapyykin pesun jälkeen voi kai todeta lämpötilan olleen suhteellisen kuuma. K:n syyttelyt ovat kutistuneet, haalistuneet ja värjäytyneet likaisista mustiksi maalatuista lakanoista hailakan punaisiksi nenäliinoiksi. K:n julmuus on vaihtunut anteeksipyyntöihin, ja pitäisi kai olla huojentunut mutta jokseenkin ne tuntuvat aivan liian vähältä ja liian myöhään.

K sanoo tunteenpurkauksiensa ja tekojensa olleen rakkauden kääntöpuolia, ja kyllä minä uskon K:ta jos hän niin sanoo. Ehkä se tekee minusta sinisilmäisen, mutta kuka minä olen toisen tunteita tietämään ja määrittelemään paremmin kuin niiden omistaja.

K:n tapa rakastaa tuntuu kuitenkin liian usein olevan tapa satuttaa, enkä oikein tiedä uskonko K:n selityksiin siitä, että kipu loppuu kun hän vain oppii olemaan satuttamatta. Uskon kyllä oppimisen tuskaiseen taipaleeseen ja kasvukipuihin mutta mistä tietää, milloin kipuilu ei ole enää kasvukipuja? Missä menee raja, jonka jälkeen kasvukivut loppuvat ja tajuaa koko ihmissuhteen olevan vain pelkkää kipua?

K sanoo, ettei hän ymmärtänyt satuttaneensa näin paljon ja vahinkoja sattuu, eihän kukaan kuitenkaan ole täydellinen eikä tarvitsekaan. Mutta onko tällainen enää vahinkoa? Miten tarkoitettu teko voisi mitenkään olla vahinko?

Mut tekisitkö sä uudestaan saman,

jos saisit valita?
Onko sussa jäljellä
palaakaan inhimillisyydestä?

2011-06-23T22:09:00.003+03:00

Kajaani tuntuu aivan liian pienelta kantamaan tata yksinaisyytta. Kierran puisen kirkon pihalla ja luen isanmaan puolesta kaatuneiden hautakivia. Joukkohaudan kohdalla mietin, tekeeko useampi nimi ja ihmiskohtalo haudasta arvokkaan vai vain kustannussyista tayteen ahdetun ihmiskaatopaikan. Enta ihmisesta?Tekeeko useampi elamassa vieraillut ihminen minusta kokemusrikkaan ja arvokkaan vai pelkan halvan bordellin jonka ovet ovat avoinna 24 tuntia vuorokaudesta? Minulle muiden ihmisten kanssa koettu aika ja jaetut tarinat ovat aina olleet enemman tai vahemman se mauste joka tekee elamasta maukkaampaa, mutta K:n tenttailujen edessa kaikki nuo kokemukset saavatkin oudon kitkeran maun.

Mina en ole K:lle millaan tavalla tilivelvollinen mutta yhtakkia minun tilini tyhjennetaan kertaheitolla ja jaljelle jaa vain halpa olo. Toisten kanssa vietetty aika ja jaetut kokemukset ovatkin K:lle syy lahtea elamastani, ne ovat syy iskea krusifiksilla suoraan rintaani ja muuttaa se hautakiveksi jonka luona ei ikina vierailla. Tunnen kylla termin mustasukkaisuus mutta en tiennyt, etta pelkkien mustien sukkien takia pitaisi vetaa samantien koko vaatetus mustaksi ja painua taman ihmissuhteen hautajaisiin. Minusta mustiin sukkiin voi aivan mukavasti yhdistaa vaikkapa kimaltavan stetsonin ja paljettisen topin. Harmi, etta K noudattaa paljon mustavalkoisempaa ja perinteisempaa pukukoodia ja ajattelutapaa.

Joka tapauksessa, minun sydameni muuttuu taas kerran raskaaksi hautakiveksi, jonka varjoon menneet yhteiset paivat painuvat. K:n mielesta minun sydameni on kivea joka ei tunnu valittavan ja tuntevan - ja talla kertaa K taitaa puoliksi olla oikeassa. Niin, kuinka monta ihmissuhdetta ja muistoa makaakaan raskaina hautakivina taman pienen mutta venytetyn sydamen uumenissa.
K:sta nyt kuitenkin on jotenkin helpottavaa ajatella minut tunteettomana kivena joka ei tunne mitaan, vaikka sen paalle kipataan kaikki epareilut syytokset ja kitinat kuin lajittelemattomat jatteet kaatopaikalle. K heittaa talle haudalle viela kompeloita kimpaleita aikuisen miehen naiiviutta ja ylimielisyytta seka syyllistamista joka kaatuu niin helposti marttyrismin upottavaan hautaan.

K sanoo toivovansa, ettei olisi koskaan edes tavannut minua, ja mina tiedan etta on turha odottaa yhtakaan hautakynttilaa taman suhteen kummulle. K jattaa minut taakseen kuin karkuri rintaman, enka mina todella tieda tulenko enaa nakemaan K:ta muualla kuin unissa. Pakkohan minun on K:n paatosta kunnioittaa mutta kismittaa suhteellisen paljon, etten kelpaa K:lle jos han ei pysty omistamaan. Harmittaa ettei minussa ole tarpeeksi vain kaverina - kaverina joka ei jattaisi ja kaverina jota ei jatettaisi.

Harmittaa myos, ettei tassa hotellin tv-ruudulta toimivassa paskassa toimi YouTube. Muuten huudattaisin itselleni haadon kuuntelemalla nupit kaakossa Placebon Brick Shithousea. Don't you wish you'd never met her.
Mutta nyt ei toimi yhtaan mikaan, aanet pysyvat yhta hukassa kuin umlautit ja K:n halukkuus olla kaveri.

2011-06-23T04:08:00.007+03:00

Tämä kaupunki ei ole minun, tämä parveke alla ei ole minun, ei ääriään myöten täytetty tuhkakuppi, eivät sälekaihtimet eivätkä mustat verhot jotka vetää kaiken tämän eteen. Minun ei myöskään ole palava tupakka toisen sormissa mutta hymyilen hiljaa ja otan sen kuitenkin. Vedän mentolsavua posket lommoilla ja asetan huuleni toisen huulille, puhallan savuja ja paheitani vieraisiin keuhkoihin. Onko tämä vaarallisin tapa altistua savulle, onko tämä vaarallisin tapa hengittää toista, antaa toisen hengittää itseään?

Minulla ei oikeastaan ole käsissäni yhtäkään vastausta. En ole aivan varma missä olen muutenkaan kuin maantieteellisesti, mutta taivaalla loistaa sama kuu kuin kotikaupungin ylläkin. Se heittää sinertävää hehkua tälle kaikelle, paljastaa hohteellaan kaiken sen, mitä mahtuu ahtaalle kerrostalojen vartioimalle sisäpihalle. Lentopallokentän ja ilmiselvästi tirkistelyyn tarkoitetut parvekkeet, koivut ja niitä humisuttavan tuulen, vihreän kesän ja punaiset tiilet, harmaan aslfaltin ja kaikki ne muutkin värit. Tämä hetki on jollain tavalla niin ääretön, tähän hetkeen mahtuu koko kesä ja koko yö.

Tumppaan tupakan kekoa muistuttavaan tuhkakuppiin ja vedän savun sijaan tätä hetkeä sisääni. Kaiken yllä leijuu kesän tuoksu ja se haikea lähdöntunnelma, joka pian puskee minut kohti Kajaania. Kohti uutta tuntematonta.

Tämä näppäimistökään ei ole minun mutta kirjoitan sittenkin. Kuuntelen toisen tasaista hengitystä ahtaan huoneen toisella laidalla ja mietin äsken katsottua Blade Runneria. Ehkä mikään täällä ei ole minun, mutta siitäkin huolimatta aion ottaa mukaani muutakin kuin sen, minkä kanssa tänne tulin. Aion pakata kaikki nämä lyhyessä ajassa koetut hetket täpötäyteen urheilukassiini ja viedä mukanani. Sivutaskuissa taitaa olla vielä jonkun verran tilaa.
Nämä muistot ovat jotain mitä vain aika ja unohdus voivat viedä.

I've seen things you people wouldn't believe. Attack ships on fire off the shoulder of Orion. I watched C-beams glitter in the dark near the Tannhauser gate. All those moments will be lost in time... like tears in rain.

protect me from what I want?

2011-06-20T04:27:00.012+03:00

On olemassa haaveita, niin likaisia ja kuvottavia, niin irstaita ja synkkiä, niin paheksuttuja ja riettaita, ettei niistä oikeastaan edes pitäisi haaveilla. Ja silti minä kaipaan niitä. En oikeastaan edes tiedä, onko haave oikea sana. Eivät ne ole minulle unelmia, vain asioita jotka kiehtovat ja asioita joiden toteuttamista olen alkanut miettiä.

Ne eivät ole asioita, jotka satuttavat toisia mutta ne ovat asioita, joita yhteiskunta on pienessä päässään päättänyt paheksua - tosin mikäpä pienikään paheellinen tai syntinen asia pääsisi livahtamaan tuomitsevien ihmisten sormien välistä. Itselleni nämä eivät ole kuitenkaan niin kamalia asioita, vaikka näiden takia ihmisten päälle syljetään, muljautellaan silmiä ja suljetaan ulkopuolelle.

Tietenkin nämä asiat voivat satuttaa minua, mutta eikö minun elämäni ole kuitenkin minun? Saavatko muut tuomita minut eläinrääkkäyksestä tai ties mistä rikoksista, jos rääkkään tätä säälittävää pientä elämääni, testailen sen kestävyyttä kuin koe-eläintä laboratoriossa? Totta kai saavat, kuka kieltää? Mutta saavatko muut estää minua elämästä? Missä menee raja, jonka jälkeen saa puuttua toisen valintoihin ja tapaan elää?

En edes halua sanoa ääneen näitä halujani ja levottomia ajatuksiani, sillä tärkein kysymys ei ole mitä, vaan miksi.

Näiden asioiden toteuttaminen on tietynlaista itsetuhoa ja vaikka en haluaisikaan myöntää, tuntuu vieraalta elää ilman sitä. Minä tarvitsen rikkinäisyyttä, jonka jälkeen voin taas yrittää kasvaa ehjäksi ja kokonaiseksi. Se on uudelleensyntymistä, vaikka en perinteiseen reinkarnaatioon uskokaan.

Tämä voi kuulostaa typerältä, mutta jotenkin tämä eläminen tuntuu aina silloin tällöin eräänlaiselta feenikslintu-syndroomalta, jossa on sukellettava kohti liekkejä ja lopulta synnyttävä uudelleen hedelmällisestä tuhkasta.

Minä tarvitsen elämäni kuplan poksauttamista, sitä että tipun kipeästi eskapistisista maisemistani maailman kovalle pinnalle. Tarvitsen rikkinäisyyttä, etten sulkeutuisi elämääni, vaan tuntisin sen maailman jonka sylissä oma maailmani lepää.

Jollain tavalla siis kaipaan pohjalla oloa, vaikka se sattuukin. Kaipaan maailman painoa päälläni, kylmää kovaa pintaa allani ja sitä kuinka puristun niiden välissä. En tiedä, onko tämä samaa halua kuin halu tuntea miehen keho päälläni. Jotenkin vain tunnen olevani eniten elossa silloin, kun päällä lepää itseäni raskaampi paino joka melkein puristaa kuoliaaksi.

Ja lähellä kuolemaa tajuaa, että minun on pakko olla elossa jos kuolema on vasta edessä.

Mietin, vaatiiko sisällä hakkaavien pakkomielteiden toteuttaminen pokkaa ja uskallusta vai onko kyse vain välinpitämättömyydestä, siitä ettei enää välitä tekojensa seurauksista ja riskeistä.
Tietenkin voisi sanoa, että nämä ovat sama asia. Joskus kuulee sanottavan, että rohkeus on oikeastaan vain riskien vähättelemistä ja sivuuttamista, mutta itse en koe sitä aivan niin. Itselleni rohkeutta ei ole se, ettei pelkää; rohkeutta on se, että pelkää ja silti tekee.

Itse en ole edes varma pelkäänkö. En ole varma, tekeekö se minusta rohkean vai välinpitämättömän jos päädyn toteuttamaan päässä kummittelevat (h)aaveet. Olen toki jokseenkin välinpitämätön tietyille yhteiskunnan moraalikäsityksille, jotka tuomitsevat ajatukseni mutta sydäntä kaivertaa kuitenkin pieni huoli siitä, mitä näiden ajatusten muuttaminen teoiksi voisi saada aikaan.

Ehkä en pääse selvyyteen siitä, olenko rohkea vai välinpitämätön mutta yhdestä asiasta olen ainakin varma. Nämä sisällä leijailevat levottomat haaveet ovat hyvin läheistä sukua vatsassa kurisevalle nälälle, joka ajaa jääkaapin uumeniin ja karkkikaapin ovien taakse. Nämä tunteet ovat elämän nälkää, järjetöntä ikävää ja elämän kaipuuta joka ei sammu vaikka kuinka sataisi, vaikka kuinka tulvisi.

Näiden ajatusten toteuttaminen ei olisi vain tutkimusmatka maailman pimeään puoleen vaan myös itseeni. En halua kulkea vain sinne missä maailma loppuu vaan haluan saapua omille rajoilleni. Haluan tietää, onko minulla edes mitään rajoja sillä nyt tuntuu, ettei mikään rajaa olemistani. Ääriviivani ovat veteen piirrettyjä viivoja, jotka pakenevat aina jonnekin valtamerten taakse juuri, kun melkein hipaisen niitä.

Minä haluan tietää, missä minun rajani menevät ja mikä on se elämän kehä, joka rajaa minut. Pakko kai minullakin on olla rajat, en kai voi kuitenkaan olla ääretön. Vai voinko sittenkin?

be careful what you wish for 'cause you just might get it

2011-06-18T12:58:00.008+03:00

Zaran sovitustiloissa ryntäilen kolmen pukukopin väliä ja mietin, onko peileihin mahdollisesti kiinnitetty jonkinlaisia suurennuslaseja jotka aktivoituvat rintojen läsnäolosta. 7 eri peiliä antaa saman heijastuksen, enkä silti ole varma, uskoisinko näkemääni vai ristisinkö sen vain optiseksi harhaksi. Unelmanvioletin paidan kaula-aukko on antava mutta en todella ollut huomannut, että minulla olisi jotain mitä antaa. Ei kuppikoko tietenkään tarjoa tarpeeksi kirjaimia ylitysromaaniksi asti mutta on kai myönnettävä, että ainoa asia jossa olen koskaan ollut A-luokkaa on menetetty.

Jossain järjen ja ilmeisesti näköaistinkin sumeuttavan itsevihan keskellä minulle on ilmestynyt rinnat enkä tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Kurvikas vartalo on ehdottomasti kauniimpi kuin luurankomainen ruumis mutta on kuitenkin myönnettävä, että laihaa kehoa on helpompi kantaa. Hoikempi runko vain mahtuu helpommin häpeän ja itsevihan valtaaman mielen sopukoihin, vaikka Marilyn Monroen pehmeän kurvikas kroppa jyrää muutenkin kuin painoindeksinsä puolesta langanlaihat haute couture -mallit ja muut ihmishenkarit.

Olen aina toivonut isompia rintoja mutta toiveen kantaminen on aivan eri asia kuin kantaa ylimääräistä painoa rintakehällään niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Asioita on muutenkin usein niin helppo toivoa edes tajuamatta, että ne todella voivat käydä toteen. Toteutumattomat toiveet ovat joskus vain jollain tavalla niin paljon helpompia kuin toiveet, jotka kävivätkin toteen ja muuttuivat kevyistä haaveista painavaksi todellisuudeksi. Toteutuneet toiveet toki tuovat helpotusta mutta niiden myötä pitää myös usein totutella uuteen tilanteeseen, jossa ei enää olekaan mitään mistä valittaa. Niiden myötä pitää opetella olemaan tyytyväinen.

Jollain tavalla tyytyväisyyteen opettelu on itselleni hirvittävän pelottavaa. Pelkään menettäväni valppauteni ja kykyni kyseenalaistaa jos vihdoin pääsen siihen riittävään ja turvalliseen tilaan, jossa ei enää tarvitse toivoa muutosta. Ehkä se on jonkinlaista jämähtämisen pelkoa. Pelkään tyytyväisyyden ajavan minut tilaan, jossa en enää koe tarvetta muuttaa ja uudistaa itseäni. Vaikka eihän se ole totta, pitäähän saavutettua tilaa ja toteutuneita toiveitakin ylläpitää ja vaalia. Suojella.

Ehkä en siis kuitenkaan tartu Fiskarseihin ja leikkaa irti näitä ulokkeita, jotka saavat vaatteet istumaan eivätkä roikkumaan. Ehkä tämä varovainen tyytyväisyyden tunne ei tarkoita, että valun yltäkylläiseen tyytyväisyyskuplaan jossa lopulta menetän valppauteni linjojeni suhteen ja lihon muodottomaksi vuoreksi, joka ei tule Muhammedin eikä kenenkään luokse koska häpeää olemustaan liikaa.
Ja sitä paitsi, jos elämä on päättänyt kerrankin tarjota jotain, mistä pitää kiinni niin voisin kai edes yrittää tarttua niihin.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin enpä kyllä panisi pahakseni vaikka jotkut vahvat miehiset kädetkin näihin tarttuisivat. Apua, ajattelinko liian pitkälle? No, tekevälle ja kaksimieliselle sattuu.

playground

2011-06-17T11:06:00.001+03:00

Hiekkalaatikon reunalla istuessani mietin, olenko siellä henkisestikin. Kuuntelen K:n ääntä ja tunnen, kuinka naisenvartalossani riehuva pahainen kakara, ylidramaattinen pikkuprinsessa ja typeriä pelejä pelaava pikkutyttö kääntää kasvonsa kohti nurkkaa, jossa hävetä tunteenpurkauksiaan. Pureskelen vaaleanpunaista kynsilakkaani liuskoina irti ja mietin, kuinka helppoa olisi jos naiiviuteni lähtisi yhtä kivuttomasti.

Ajatukset tuntuvat kankeilta ja töksähteleviltä, mutta yritän kuitenkin repiä niitä irti kohmeisesta mielestä samalla kun nypin hopeaisia koristeita ballerinoista. K:n ääni valuu puhelimesta korvaan ja kulkee pään halki lämpimänä virtana, joka halkoo jäistä mieltäni sulavaksi. Viikko sitten K:n sanat iskivät mustelmia vyön alle mutta silti tuntuu, että tämä voisi olla ääni, johon turvata ja ääni, johon luottaa.

K selittää, että minä olen sille uutta ja vierasta, jotain mitä ei ole vielä koettu. Jossain K:n lauseiden välissä ymmärrän, että juuri sen takia kanssakäymisemme aina silloin tällöin muistuttaa leikkiä ja hiekkalaatikoilla käytäviä pelejä. Tämä kaikki on vielä uutta, haparointia ja kokeilua, opettelua ja tunnustelua. Me olemme toistemme suhteen lapsenkengissä, ja leikki on lapsen tapa oppia, tutustua ympäristöönsä, opetella uutta ja kesyttää asiat tutuiksi.

Ehkä mekin vielä kasvamme aikuisiksi tässä ihmissuhteessa. Ehkä jonain päivänä tämän suhteen rajat eivät enää tyssää hiekkalaatikon puisiin reunoihin, vaan jatkuvat ohi nuoruuden ja aikuisuuden. Tai ehkä me olemme jo kasvamassa, ehkä toinen lapsenkengissä oleva ihmissuhteen jalka on jo laskettu yli rajojen. Nyt kuitenkin riittää tieto siitä, ettei kasvamisella ole mikään kiire.

2 tunnin puhelun jälkeen ballerinat näyttävät kaljuilta ja kärsineiltä aivan kuten kynnetkin, jotka huutavat uutta manikyyria yhtä kovaa kuin akku hoosiannaa. Kynsilakkojen pinta tuntuu yhtä revityltä ja rikkinäiseltä kuin ylpeyteni, joka niin usein estää minua myöntämästä olleeni väärässä.
Mieli kumisee tyhjänä ja kevyenä, hieman sekavanakin mutta kuitenkin selkeämpänä kuin pari tuntia aiemmin. Pyyhin hiekat mustilta veluurihousuilta ja mietin, että ehkä kaikki kuitenkin on tämän arvoista. Kynnet likaantuvat ja mieli ottaa osumaa, mutta mitä väliä niillä on?
Ne ovat pieni hinta siitä, että elämässä on ihmisiä jotka jäivät ja ihmisiä jotka raivasivat tiensä takaisin.

näe minut tässä

2011-06-15T05:21:00.015+03:00

Olen miettinyt paljon tarvettani tulla nähdyksi ihmissuhteissani tavalla, jolla haluan. Ei sen nähdyksi tulemisen vaatimuksessa mitään outoa tietenkään ole mutta olen vain tajunnut, että asia on minulle hyvinkin herkkä. Toisen näkeminen merkitsee minulle ymmärrystä ja minä haluan, että minut nähdään muutenkin kuin fyysisellä tasolla. Kuulostan ehkä kylmältä ja vaativalta mutta jotenkin minusta ihmissuhde tuntuu jokseenkin turhalta jos näen, että toisen katse ei kykene porautumaan ihon alle. Että toinen ei kykene näkemään minusta oikeastaan muuta kuin ulkonäköni ja nimeni.

Näe minut tässä, sitä toivoisin, samat tarpeet lienee muillakin, ihan niin kuin siinä biisissäkin lauletaan. Viimeistään viimeisenä keväänä R:n kanssa minä ymmärsin, että tuossa lyriikan pätkässä piilee minulle yksi tärkeimmistä asioista ihmissuhteissa.

Sinä viimeisenä keväänä itkin silloisen kaksioni täyteen ja tunsin, kuinka kaikki värini haalistuivat selittämättömien kyynelten tulvassa laimeiksi ja kuluneiksi. Elämänhalu haaleni läpinäkyväksi harsoksi, joka lepatti rauhattomasti kevään viimoissa ja alkoi purkaantua saumoistaan. Ei sellainen säälittävä harso kyennyt lämmittämään maailman kylmyydessä, ja minä anelin, että R olisi tullut ja ottanut minut syliin, rakastanut ja lämmittänyt kun en itse siihen kyennyt.

Mutta R teki töitä 25 tuntia vuorokaudessa eikä vastannut puheluihin, joita soitin hädissäni neljännen kerroksen parvekkeelta. Kuuntelin puhelimen tasaista tuuttausta ja sydäntäni, joka oli kaikkea muuta kuin tasainen. Jossain vaiheessa luovutin ja vain nieleskelin kyyneleitäni, joihin sydän tuntui hukkuvan.

Katselin alla avautuvaa Helsinkiä ja muurahaispesänä kuhisevaa iltapäiväruuhkaa, joka voisi ehkä tarjota ulospääsyn tästä järjettömästä yksinäisyydestä. Loputtomat bussit pysähtyivät pysäkeille, ja aina naiivisti toivoin jonkun niistä sylkäisevän uumenistaan R:n ja kassin täynnä yöpymistarpeita ainakin viikoksi.

Noina päivinä minä olin täynnä kuolemanmerkkejä, arpia ja mustelmia, joita R ei huomioinut vaikka ne aina silloin tällöin pilkistivätkin raskaiden korujen alta ja vaatteiden suojista. Olin silloin niin järjettömän eksyksissä, etten osannut muutakaan kuin hahmotella arpisia karttoja vasten maidonvalkeaa ihoa. Piirsin veitsenteräviä päiviä pitkin kehoani, yritin hahmottaa niiden sokkeloista reittiä, vaikka tiesinkin, etten koskaan löydä perille. Etten koskaan parannu, etten koskaan selviä.

Tiedän kyllä, ettei kenenkään tarvitse kantaa toisen sairauden taakkaa tai liian raskasta vastuuta toisesta, mutta en minä odottanutkaan R:n parantavan minua tai olevan terapeuttini. Minä vain halusin, että hän olisi nähnyt minut, että hän olisi tajunnut, että hän olisi ollut siinä. R ei kuitenkaan ikinä tajunnut katsoa minua niin, että olisi todella nähnyt jotain muutakin kuin naisen, joka nyt välillä vähän flippailee, hei ihan sama.

R ei nähnyt minua, vaikka huusin ja kiljuin, ryntäsin ulos ovet paukkuen keskellä yötä. R vain pyöritteli silmiään ja pudisteli päätään, kun olisi pitänyt pysähtyä ja katsoa tarkkaan ja kuunnella. R:n oli niin vaikea uskoa, etten minä ole hullu ja harhainen; minulla on todellinen hätä. R:ää ei ikinä kiinnostanut puhua, etsiä minua sieltä jostain minne olin kadonnut, löytää minua, nähdä minua.

Ja niin lopulta saapui se yksi kevään päivä kun lopulta tajusin, ettei R ikinä tule näkemäänkään.

Se oli kevättä 2010, kun viimeinen yhteinen huhtikuumme kiertyi hirttosilmukaksi ympärilleni. Minä yritin anella ja rukoilla, että R löysäisi sen kuristavaa otetta, että R pitelisi, rauhoittelisi, lohduttaisi, olisi siinä minua varten. Hyperventiloin kuitenkin niin rajusti, etten pystynyt puhumaan, vain nyyhkyttämään säälittävästi. Hetken jo luulin, että R näkisi minut, mutta kyynelien pyyhkimisen sijaan tunsin, kuinka kokeneet sormet ujuttautuivat pitkin selkääni ja avasivat vaivattomasti rintaliivieni hakaset. En osannut kuin jatkaa itkuani, mutta R vain silitti päätäni ja riisui tärisevän vartaloni.

Minä olin R:n edessä niin alaston kuin vain ikinä voi olla. Makasin alastomana ja itkuisena kevään ensimmäisten päivien valossa, eikä R silti nähnyt minua. Vain kehon jota himoita. Kevään kalpea valo loisti paljaalla vartalolla, paha olo tulvi ja tärisytti kehoa mutta R vain nousi päälleni, hiljensi minut vahvoilla työnnöillä.

En minä tiedä, oliko se jokin alkeellinen yritys työntää minuun rakkautta ja helpotusta fyysisessä muodossa; ainoa, mitä minä tunsin oli jotain tunkeutuvaa ja kovaa, joka sykkiessään sotki heikon sydämen sykkeen melkein pysähdyksiin, vaikka mitään R ei ottanutkaan väkisin.

Kaiken sen jälkeen tuijotin valkoista kattoa ja kuuntelin hiljaisuutta. Halusin juosta punaisen vessanlukon taakse ja romahtaa mutta olin aivan liian lamaantunut liikkumaan. Lämmin neste valui sisäreidelle, ja minä tajusin kaiken selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin. R:n, minut ja rajan meidän välissämme.

Haalean nesteen mukana valui myös sen suhteen viimeinen henkäys. Ne vaaleat läikät lakanoissa olivat yhtä lailla kuolemanmerkkejä kuin arvet kehossani. Niiden tahrojen mukana katosi viimeisetkin syyt jatkaa, kaikki se hyvä, mikä joskus meitä piti kasassa.

Minä makasin hiljaa liikkumatta ja tajusin, ettei meistä ole enää muuta jäljellä kuin tämä kalpea hetki täynnä omaa äänetöntä huutoani, jota kukaan ei kuule. Yksinkertaisen rikkinäinen hetki jolloin viimein myönsin, ettei ole enää mitään nähtävää. Kaikki oli ohi, vaikka näennäisesti jatkoimmekin vielä yhdessä.

Minä rakastin R:ää tuonakin hetkenä enemmän kuin mitään, vaikka hän ei ikinä osannutkaan katsoa ja nähdä minua siten kuin olisin tarvinnut. Rakkauskaan ei pystynyt kuitenkaan sokeuttamaan minua ja estämään näkemästä kaikkea selkeämpänä kuin koskaan:

Sinä et näe minua. Et eilen, et tänään, et huomenna, et koskaan.

uni

2011-06-13T13:29:00.008+03:00

Unettomuus saa aikaan käsittämättömiä unia, kun lopulta nukahtaa. En keksi muita syitä näille unille, en ole katsonut telkkaria enkä hakenut omituisia visuaalisia tai muitakaan ärsykkeitä. Ehkä nämä unet viestittävät jostain aistityhjiöstä?

Yhdessä unessa makasin laverilla vierelläni äiti ja sisko ja olin onnesta soikeana, koska olin juuri synnyttänyt lapsen. Nieleskelin toista hedelmöityspilleriä ja höpötin, kuinka ihanaa on saada toinen lapsi. Hoitaja katsoi minua kummasti ja sanoi, että minullahan on jo kaksi, synnytin nimittäin edellisen pillerin voimin kaksoset. Sain järjettömän paniikin, apua hei voitteks te abortoida tän vielä, en mä haluu mitään kakaralaumaa, ja hei apua, ei kai se ollut keisarileikkaus! Panikoin aivan hulluna mutta rauhoituin nostaessani paitaani, jonka alta paljastui täydellisen kaunis sixpack.

Abortointi ei kuulemma ollut mahdollinen mutta voisin tappaa lapset kun ne 24 tuntia pillerin ottamisesta syntyisivät – ja ai niin, kuulemma toinen synnyttämistäni lapsista oli kuollut muutenkin. Lepyin heti ja aloin iloisesti rupatella, kuinka ihanaa kun tämä on niin helppoa nykyään, inhottavaa vain kun vatsa ja alapää venyvät. Tosin onneksi nykyään noitakin voi käydä korjauttamassa plastiikkakirurgilla.

Muistan ihmetelleeni, eikö lapsia enää nykyään lasketa äidin syliin syntymisen jälkeen mutta kävin vastausta kuulematta hakemassa kämmenelle mahtuvan vauvan, jonka sormet olivat kuitenkin yhtä pitkät kuin omani. Miniatyyrivauva painoi aivan järjettömästi ja meinasi koko ajan luiskahtaa otteestani. Juoksin hulluna läpi Helsingin keskustaa muistuttavaa kaupunkia ja etsin vauvakoppaa joita ei myyty koko paikassa.

Ostosreissullani törmäsin opiskelukaveriini, jonka kanssa lässytimme tuituitui-mantroja rumalle minikokoiselle lapselleni, jolla oli hervottomat kourat. Kaverini kysyessä lapsen isää, nauroin ettei sillä ole, eikö olekin mahtavaa! Tää on sellanen pillerilapsi, you know.

Ostosreissun jälkeen seisoin porukoiden kotona kylpyhuoneessa ja katselin peilistä, kuinka kämmenelläni lepäävä vauva muuttui mustaturkkiseksi hamsteriksi. Mietin vain, että aijaa morfologian helpottamiseksi vauva oli varmaankin niin pieni ja huokasin helpotuksesta, koska hamsterit elävät vain muutaman vuoden tai jos ne tappaa, niin eihän tätä tarvitse katsella päivääkään.

Helpotus kuitenkin vaihtui ihmetykseen, kun hamsteri muuttui käärmeeksi, joka kasvatti kokoaan pala palalta. Pelästyin kun muistin tarinan Hydrasta ja ajattelin, etten jumalauta pääse tästä koskaan eroon, joten heitin sen alakerran takkaan. En meinannut saada takan luukkuja kiinni ja huusin hädissäni äitiä avaamaan takkaimuria.

Meillä oli vain vajaa paketti stidejä eikä yhtään sytykkeitä, joten valkean saaminen kesti ja kesti ja kesti. Kaiken sen sähläämisen tuloksena käärme pääsi karkuun mutta olin iloinen, sillä takassa oli oikein kaunis roihu. Törmäsin lapseeni kuitenkin uudestaan ravintolassa jossa tilasin käärmeen myrkyllä höystettyä munakasta, jonka tarjoili takaisin ihmiseksi muuttunut lapseni. Mieheksi kasvanut lapseni esitteli itsensä imbesilliksi, koska sillä nimellä äiti oli kuulemma sitä kutsunut.

Sitten en enää muista, tapahtuiko mitään vai heräsinkö. En ole oikeastaan ikinä harrastanut unien tulkintaa mutta unitieteen noviisina ja kokemattomuuden pintapuolisella äänellä voisin päätellä, etten ole valmis äidiksi.

2011-06-11T22:26:00.001+03:00

Tänään on hyvä. Työnnän korvapuusteja uunin hönkivään kitaan ja annan kahvinkeittimen kurinan peittää vatsassa asuvan nälän vaikerrukset. Toimistokopin heijastuksessa näytän maidonvalkealta ja pursuavalta mutta ajatukset ovat ankkuroituneet työrutiineihin sairauden pehmustettujen huoneiden sijaan. Ja miten muutenkaan kerkeäisin ajattelemaan itseäni kun valvontakameroista näkyy, kuinka kuntosalilla nostellaan puntteja hihattomissa.

Kilistelen kassakonetta ja lusikkaa kahvikupissa, vastaan alati soivan puhelimen hiljaiseksi ja aina välistä mietin, mistä vitusta olen repäissyt näin kamalan työääneen. Naputtelen varauksia ja laskutuksia, kirjoitan jäsenkortteja ja soittopyyntöjä, palvelen asiakkaita ja huomaan, kuinka hymy aina toisinaan tarttuu sitkeämmin kuin syysflunssa. En edelleenkään erityisemmin syty asiakkaiden small talkista ja sutkautuksista mutta huvitun, kun aina välillä joku erehtyy luulemaan ystävällisyyttä flirttailuksi.

Iltapäivällä opetan pieniä tenniskoululaisia laskemaan, kuinka monta suklaakeksiä saa kahdella eurolla, kuinka monta jäätelöä, kuinka monta donitsipalloa. Pienet sormet hypistelevät Turtles-lompakkoja ja sateenkaarenvärisiä kukkaroita ja pohtivat croisantteja ja korvapuusteja kuin elämänsä suurinta valintaa. Entä kuinka monta voisilmäpullaa saa 10 sentillä, entä 5 sentillä? Naurahdan ettei yhtäkään mutta oikeasti mietin, kuinka monta liikuttavaa tunnetta voikaan kaksi lautasmaista lapsen silmää tarjoilla.

Sulaudun tiskillä lepääviin sokeripaloihin ja mietin, voiko tällainen imelä olotila tuhota sisintä yhtä tehokkaasti kuin ikuinen rakastettuni Pepsi Max hampaitani. Edelleenkin lasten itku ja rääkyminen ovat kamalimpia ääniä maailmassa mutta pienen ihmisenalun selitykset ja ujot kysymykset aiheuttavat sulavamman olon kuin helle ulkona. Saparopäinen tyttö kysyy olenhan minä täällä vielä huomennakin, olenhan ja tiesinkö minä, että olen tosi kiva.
Jaa-a, en tainnut tietää. Ehkä muiden lapsilta voi oppia muutakin kuin sen, ettei koskaan halua omia lapsia.

Työpäivän neljästoista tunti tippuu taakse ja olo on väsymyksen painosta huolimatta kevyt. Tiedän, että vielä tulee niitä päiviä kun karjalanpiirakoiden paiston lomassa kiroan sitä, ettei täällä ole kaasu-uunia jonne työntää päätään. Ja niitäkin päiviä kun kahvinkeiton lomassa mietin, voinko keittää elämäni vedenkeittimessä ja kaataa sen kiehuvana alas viemäriin.
On kuitenkin niin järjettömän lohduttavaa huomata, että on näitä toisiakin päiviä. Näitä päiviä, jolloin sydän lyö tasaista ja varmaa sykettä. Näitä helppoja ja hyviä päiviä, jolloin tunneissa on rytmi jonka tahdissa pysyy mukana.

what's wrong with this picture?

2011-06-10T19:11:00.007+03:00

Saako toisten tulkinnoista vetää herneen nenäänsä? Eikö tulkinta ole ainakin erään näkökannan mukaan hyväksytty, jos sille löytää perustelut. Ehkä, mutta siinä vaiheessa kun tulkinnat minusta ovat niin yksipuolisia, vaillinaisia, liioiteltuja kuin J:llä ja K:lla, minä imaisen herneenpalot kumpaankin sieraimeeni ja melkein tukehdun.

J ei oikeastaan näe minussa mitään tulkittavaa, J:lle minä olen tavanomaista massaa, tylsää, väritöntä, laimeaa kuvaa joka ei jää edes haaleaksi muistikuvaksi mieleen. Minä olen se kuuluisa kolmastoista tusinassa, se jonka voi koska tahansa korvata seuraavassa kadunkulmassa. K:n tulkinnoissa minä taas olen huomionarkkari, keinolla millä hyvänsä päivittäisen annoksensa hankkiva addikti ja draamanhakuinen hyväksikäyttäjä.

Kaiken tämän vitutuksen alta koetan edes etäisesti nähdä, mistä J:n ja K:n perustelut kumpuavat mutta ne eivät silti ole riittäviä, eivätkä edes puoliksi totta.
Kyllä, minä olen huomionkipeä. Kyllä, minä tarvitsen toisten ihmisten olemassaoloa ja huomaamista, mutta näen tulipunaista K:n väittäessä minun käyttävän muita ihmisiä vain egoni pönkittämiseen. Huomionkipeyttä ei myöskään kannata sotkea huomionhakuun; en missään vaiheessa ole anellut K:n huomiota vaikka kauniit viestit huomionkipeää sydäntä lääkitsevätkin.
On toki totta, että haluan tulla nähdyksi mutta toisaalta, eikö jokainen ihminen halua? Eikö se ole yksi kanssakäymisen ytimistä, nähdä toinen ja tulla itse nähdyksi? En minä ainakaan halua olla se josta katsotaan lävitse ja ohi.

Onko hyötyminen toisesta hyväksikäyttöä, kuten K väittää? Hyväksikäyttö on riistämistä ilman lupaa, jonkin sellaisen ottamista mitä ei saisi ottaa. Hyötyminen toisesta voi olla hyväksikäyttöä jos se menee riistoksi, mutta ei kai toisesta hyötymisessä ilman riistoaspekteja ole mitään pahaa? Eivätkö ihmiset kuitenkin loppujen lopuksi ainakin jollain tasolla hae toisistaan hyötyä; ihmiset hakeutuvat toisten seuraan koska kokevat saavansa toisiltaan jotain, henkistä ja fyysistä pääomaa. Miksi kukaan olisi suhteessa josta ei hyötyisi mitään, saisi mitään?

Olenhan minäkin totta kai vastuussa tulkinnoista johonkin asti. Minä voin vaikuttaa kuvaan jonka annan mutta toisaalta, en minä kuitenkaan ole niin muista riippumaton, etteikö seura vaikuttaisi; jotkut ihmiset saavat minusta eri puolet esiin kuin toiset. Ei kai ihmisen identiteetti ole joka tilanteessa ja seurassa vakio, vai onko? Itse ainakin koen mukautuvani seuran mukaan vaikka tietysti oman minuuteni rajojen sisällä. Ja toisin kuin J:n näkemässä värittömässä kuvassa, niiden rajojen sisältä löytyy laaja skaala värejä.

On toki totta, että apaattisina päivinä olen harmaa ja kulunut, tapettiin sulautuva ameeba mutta entä ne muut päivät? Ne päivät jolloin sisältä pulppuaa paljon punaista, kirkuvan punaista, pornonpunaista, tummanpunaista, valtamerellinen sinistä utua, rauhoittavan viileää sineä, mustaa samettia ja valkoista keveyttä.

Kuva jonka ihmiset muodostavat riippuu kuitenkin viime kädestä heidän arvostuksistaan ja kyvystään nähdä toinen, enkä minä ole kieltämässä tulkintoja. Tarvitsen tulkintoja kartoittaakseni itseni ja kehittyäkseni, korjatakseni virheitäni, mutta en tarvitse ihmisiä jotka eivät näe minua vaan katsovat läpi eivätkä edes halua ymmärtää. Tiedän kyllä virheeni ja heikkouteni mutta tiedän myös, että minua voi tulkita muutenkin, että on olemassa myös kauniimpia ja monipuolisempia kuvia. On sääli, että K:lle ja J:lle olen olemassa vain rumana ja laimeana kuvana.

Ehkä en onnistunut tarjoamaan muuta kuin tavanomaisuutta ja riistoa ja olen hirvittävän pahoillani siitä. Kaikilla on kuitenkin oikeus tulkintoihin ja tunteisiin, vaikka en noita tulkintoja allekirjoitakaan. Muistoksi ja kiitokseksi kaikesta haluan kuitenkin yrittää vielä yhden kerran ja tarjota itsestäni viimeisen kuvan niiden rumien ja värittömien rinnalle.

Siinä kuvassa on se niin kutsuttu tavanomainen nainen, huomionhaun heroiinipiikki rinnassaan. Taustalla näkyy se sama kultainen laskeva aurinko, joka kerran nousi horisontista ja aloitti nämä ihmissuhteet. Sen valo hohkaa vielä hetken sen tavanomaisen naisen silmissä, värjää kaiken punaisella ennen kuin painuu mailleen.

Naisen toinen käsi on nostettu hyvästiksi, toinen käsi pitää kukkana kämmenellään muistoja joilla on J:n ja K:n kasvot. Tämä on yksinkertainen kuva pettymyksestä ja kiitoksesta, menneiden päivien painosta, joka pian vaihtuu menetyksen haikeaan keveyteen. Tämä on viimeinen, pakeneva kuva, jossa asuu haikea toive ihmisestä, joka vielä pystyy ja haluaa nähdä minut kaikissa väreissäni.
Kaikissa niissä kuvissa, joita kumpikaan ei koskaan nähnyt.

vuoksi

2011-06-08T04:58:00.005+03:00

Aamuaurinko saapuu idästä kuten ennenkin ja minä huomaan, kuinka taas yksi uneton yö tipahtaa kasaksi muiden sekaan. Aurinko kulkee hiljaisia askeliaan niin naurettavan kepeästi takapihan kaljuuntuvan nurmikon poikki, ja silti jokainen kuulaan kaunis säde kasvattaa tämän aamun painoa tähtitieteellisiin lukuihin.

Valo on liian kirkas verenpurkaumien värittämille silmille, jotka kaipaavat edes yhtä unen rauhoittamaa yötä. Unettomuus kasvattaa silmieni alle puolikuita, joiden paino vetää päivä päivältä alemmas niin päätä kuin itseilmaisun tasoakin.

Auringonvalon kyllästämän aamun paino ja näiden silmien alla killuvien puolikuiden raskaus saa väkisinkin miettimään kuun ja auringon painovoiman aiheuttamaa vuorovesi-ilmiötä. Tai jos ei miettimään, niin ainakin hourailemaan jossain sielläpäin näissä insomnia-höyryissä.

Luonnossa Maan pinnan ollessa tarpeeksi lähellä Kuuta vesimassat pyrkivät kohoamaan kohti Kuuta, jolloin valtamerten pinta kohoaa. Tänään puolikuut silmieni alla ovat kasvaneet suuremmaksi kuin aikoihin ja valuneet yhä lähemmäs maan pintaa, ja todella tunnen kuinka jotain on nousemassa kurkkuun.

En tiedä, olenko vain unettomuuden herkistämä, auringonvalon viiltämä vai vuorovesi-metaforan toteutuma, mutta sisällä tuntuu oudon hukkuvalta. Valtameret sisällä ovat liikkeessä ja tuntuu, etten kestä tätä oloa enää hetkeäkään kauempaa. Haluan vain tulvia kaiken tämän ulos, kaikki sisällä vellovat eksyttävät meret.

Nousuvesi kasvattaa kipeästi tietään jossain kurkun tietämillä, enkä odota mitään muuta kuin sen nousemista ulos kyynelkanavista, jolloin saan vihdoin itkeä kyyneleet, joissa on kiteytyneenä elämän suolainen maku.

heikkouksia

2011-06-07T19:37:00.009+03:00

Vanha puinen kerrossängyn puolikas natisee alla, kun vahva miehen keho painautuu vasten ihoani. Muistot ja tuoksut työntyvät pääni sisään, ja minä kelaan päässäni kaikkea sitä, mikä tässä sängyssä on joskus työntynyt röyhkeästi sisään.

Mietin hirviöitä, jotka työntyivät tämän sängyn alta pääni sisään. Mietin painajaisia, jotka työntyivät yli unen rajojen, kylkiluita jotka työntyivät vasten ihoa, miehiä jotka työntyivät sisään, aurinkoa joka työntyi loputtomia viikkoja suljettuina pysyneiden sälekaihtimien raoista. Mietin pelkoja, jotka työntyivät päähän, pelkoja hulluksi tulemisesta, pelkoja siitä että kuolen ja pelkoja siitä etten kuolekaan.

Ja lopulta vain työnnän kaiken mielestäni niin, ettei jäljelle jää kuin pelko siitä, että naapurit kuulevat kun sängynpohja pian pettää alta.

Mies allani huohottaa, värisee nautinnosta ja huokaa otteeni koventuneen, ja oudolla tavalla se on helpottavaa kuulla näinä aikoina kun ote maailmasta lipsuu. Ehkä minä pidän näistä hetkistä kiinni kaikilla voimillani, kun en osaa tarttua muihin maailman tarjoamiin kahvoihin lipeämättä. Lukuun ottamatta tietysti yhä vain tursuavia jenkkakahvojani, joihin tartun joka aamu ja vaikka kuinka revin ihoani punaisille laikuille, en saa mitään nypittyä irti. En ihraa, vain elämäniloa.

Miten toisen kädet saavatkin aikaan niin erilaisen tunteen. Kiehtovat, vahvat kädet risteilevät pitkin kehoa, jonka jokainen kohta tuntuu akilleen kantapäältä. Keho väreilee kuin veden pinta, särkyy mosaiikiksi, tuhkaksi josta feenikslinnut syntyvät, pölyksi joka leijailee kesäauringon raukeassa valossa.

Minä tiedän, että tämä heikkous voi vielä koitua kohtalokseni kuten mytologiassa Akhilleukselle mutta en osaa taistella vastaan; vain huutaa kaikkea muuta kuin apua. Tämä kaikki tuntuu vain niin pelottavan hyvältä. Tämä vahva, kiristyvä ote kaulani ympärillä, hirttosilmukka jonka narussa raahautua läpi elämän.

and I find it kind of funny
I find it kind of sad
the dreams in which I'm dying
are the best I've ever had

ikävän kiertolainen

2011-06-06T07:15:00.003+03:00

Amuse-bouche, sitä nämä muutamat vuorokaudet ovat. Pariisi on aivan liian suuri tullakseen koetuksi vain muutamissa päivissä. Ihmiset antavat tälle kaupungille koko elämänsä eivätkä silti välttämättä saa vastalahjaksi sen jokaista salaisuutta. Pariisi pystyy sulkemaan ihmisen sisälleen mutta pystyykö ihminen sulkemaan tämän kaupungin sisälleen?

Kokemukset tuntuvat pieniltä maistiaisilta joita ahmin järjettömällä ruokahalulla, enkä silti koskaan pääse pääruokaan, vaikka ravintoloissa syönkin pitkän kaavan kautta. Tilaukset kulkevat Kir Royaleista ja muista aperitiiveista aina mille-feuilleihin, kelluviin saariin ja mousseihin, macaron-leivoksiin, kohokkaisiin ja jäätelöihin, kekseihin ja kakkuihin. Ranskalainen keittiö pyörii iloisena karnevaalina ympärillä ja valuu hiljalleen vyötärölle uudeksi pelastusrenkaaksi, joka ei paradoksaalisesti kuitenkaan pelasta yhtään mitään.

Naurettavan pienissä naisten vessoissa tuijottelen turvonnutta olemustani koristeellisten peilien pinnalta ja mietin, onko tyhjentäytyminen haaskausta jos on kuitenkin jo kokenut kaiken näkö- ja makuaisteillaan. Mitä väliä, onko ruoka vatsanpohjassa vai viemärissä, putkistoonhan se kuitenkin päätyy. Kaiken tämän typeryyden keskellä päätän silti, että ehkä on kuitenkin parempi vetää mieluummin alas nämä typerät pohdinnat kuin ranskalaisen keittiön helmet.

Ällöttävästä ruokapainosta huolimatta onnistun hilautumaan lähes 300 metrin korkeuteen, jossa miettiä miltä tuntuisi kipata koko elämänsä alas. Eiffelin tornin korkeimmalla tasanteella tuuli heittää hiuksia jokaiseen ilmansuuntaan, joihin ne karkaavat kuin kuriton elämänikin aina silloin tällöin. Mitä jos vain heittäytyisin tuulen varaan, tuuliajolla elämäni on kuitenkin?

Verkkoaidan rei’istä avautuva vaalea maailma tuntuu kuitenkin aivan liian kauniilta ja aivan liian tutkimattomalta jätettäväksi. Kämmenellä on kaupungillinen täynnä mennyttä, nykyistä ja tulevaa elämää, ja se on jotenkin aivan liian suurta käsitettäväksi.

Korkeuksissa koen aina jotain melankolian sekaista riemua. Ylhäältä näkee ylitse kaupungin ja hahmottaa mahdollisuuksien maailman, josta ehkä vielä löytää etsimänsä. Mutta mahdollisuuksien lisäksi sieltä näkee myös kaiken sen mitä kaivata; sieltä hahmottaa sen järjettömän ikävän, joka ei aina mahdu elämän rajojen sisään.

Katson, kuinka tiet halkovat Pariisia kakkupalasiksi muistuttaen siitä, että maailma on aina silloin tällöin todellakin kliseemäisesti ilmaistuna katettu pöytä. Katettu pöytä, jossa näen nälkäni. Ja korkealla mansardikattojen ja ranskalaisten parvekkeiden yläpuolella minä todella näen. Näen pelkkää nälkää ja tunnen pelkkää nälkää, jonka haluan hiljentää ahmimalla koko alla avautuvan kaupungin, tunkemalla sen kaksin käsin suuhuni kunnes tukehdun ja oksennan taas kaiken, tyhjennyn aivan ontoksi.

Niin ontoksi, että voin kuulla kuinka kaipaava sydän taas hakkaa ikäväänsä kumeasti vasten rintalastaa.

Korkeuksissa kaupunki on tavallaan kämmenellä, mutta silti siellä oikeastaan ainoa käsin kosketeltava on kaipuu. Sen musertavan painon jälkeen tuntuu helpottavalta laskeutua takaisin alas kaupunkiin, jossa tuntea käsissään konkreettinen elämä jota yläilmoissa niin kaipasi: talojen viileät seinämät, pikkuputiikkien vaatteiden tuntu, ruokakauppojen antimet, vieraiden ihojen pehmeys ja karheus.

Ja kuinka hyvältä tuntuukaan kun maanpinnalta tarkkaillen ei enää niin tajuakaan, kuinka suuri Pariisi onkaan.
Kuinka hyvältä tuntuukaan kadottaa kaupungin rajat ja omatkin rajansa.
Kuinka hyvältä tuntuu unohtaa itsensä ja eksyä ihmismassojen puristukseen, ostoskaduille ja metrotunneleihin, jylhien katedraalien rauhaan ja hartauteen, Louvren loputtomiin saleihin.
Kuinka hyvältä tuntuu kulkea markettien vilinässä ja tajuta jollain oudolla tavalla olevansa kotona, vaikka kielimuuri sulkeekin ulkopuolelleen. Hedelmien ja vihannesten paljoudessa, merenelävien, roikkuvien lihojen ja juustotiskien runsaudessa on vain jotenkin niin helppo tajuta, kuinka paljon maailmalla onkaan tarjottavaa – minullekin, vaikka en ole varma, onko minulla mitään tarjottavaa maailmalle.

Parhaimmalta kuitenkin tuntuu tajuta, että tämä riittää. Tämä maailma ympärillä riittää ja sen tarjoamat hetket riittävät.
Hetket katedraalien hämärässä hiljaisuudessa, jossa löytää sisältään rauha. Hetket Sacré-Coeurin edessä, jossa antaa alla avautuvan Montmartren sulautua verkkokalvoille ja sekoittaa silmille uuden värin. Hetket Montparnassen tornissa, jossa nähdä ylitse kaupungin ja tajuta kuinka paljon on vielä koettavaa. Hetket Luxembourgin puistossa, jossa katsella kuinka vanhat miehet pelaavat shakkia ja lapset syöttävät lintuja kuin elokuvissa.
Hetket, joina katuja peittää mukulakivistä ja unelmista kudottu peitto, jonka pinnalle heittäytyä ja miettiä, onko tämä kaikki sittenkin unta josta herään ihan kohta.
Hetket, joina tajuaa elävänsä, hengittävänsä, sydämensä lyövän. Hetket, joissa nimettömäksi jäänyt ihana ranskalaismies kuiskaa ”belle mademoiselle” ja tuijottaa sinisillä silmillään.
Sinisillä kuin taivas, johon mahtuu koko ikävä.

Midaan kosketus

2011-05-31T00:17:00.012+03:00

Vaatteet tippuvat hyllyiltä urheilukassiin, maidot kaatuvat viemäriin, ruoantähteet biojätteeseen, pölykoirat lukitaan pölynimurin kenneliin, sänky saa ensi kertaa yllensä kultaisen päiväpeitteen, ovi naksahtaa selän takana kiinni seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi.

Ulkona tyhjyys humahtaa syliin. En minä ole poissa kuin kesän ja silti tuntuu jotenkin pahalta, kuin ajanjakso päättyisi vaikka menen vain kuluttamaan persettäni näiden seinien sisältä tunkkaiseen helsinkiläiseen toimistokoppiin. Minä rakastan Helsinkiä mutta nyt ajatus kesästä sen sykkeessä tuntuu vieraalta, jonkun toisen sykkeeltä joka tungetaan omaan rintaani sotkemaan pulssini.

Taivas yläpuolella on samaa mustanharmaata mössöä kuin ajatukset pääni sisällä. En tiedä, mikä pääkaupungissa tuntuu niin vastenmieliseltä, mutta haluan kasvattaa vastentahtoisesti asemalle suuntaavat jalkani juuriksi, joilla tarrautua kiinni tämän kaupungin maahan.

Junassa katson, kuinka pilvien välistä porautuva ilta-aurinko kulkee pitkin taakse jäävää kaupunkia. Säteet osuvat kaikkeen Midaan kosketuksena, kultaavat jokaisen pahankin muiston niin kauniiksi ja arvokkaaksi, ettei lähtö ole koskaan tuntunut kipeämmältä.

Kaupunki kylpee auringon kullassa, joka peittää alleen kaikki ne kipeätkin ja kamalat muistot kuluneen vuoden ajalta. Kaikki on yhtä kauniin vääristynyttä muistoa ja siksi niin käyttökelvotonta – aivan kuten kullaksi muuttunut ruoka, johon kuningas Midas sormellaan koski.

Kaikki vääristyy kultaisen auringon kosketuksessa ja kaipuun käsittelyssä niin, etten enää pysty näkemään muuta kuin kultaisia muistoja, joiden varjoon kaikki ne sadat paskat muistot tässä kaupungissa jäävät.
Kaikki on yhtä valheellisen ihanaa kuin Vonnegutin kirjassa, jossa kipu ja tuho vähätellään olemattomiin:

everything was beautiful, and nothing hurt

aina on liian kauan?

2011-05-29T05:39:00.007+03:00

Tuntuu, että kaikki lähipiirissä menevät nykyään naimisiin ja saavat lapsia, kun minä menen vain baariin. Tai vähintään melkein kaikilla on monivuotinen poikaystävä, jonka ottaa aveciksi sivistyneisiin edustustilanteisiin, kun itse taas hankin seuralaiseni Alkosta. Valtion omistamaa escort-palvelua meille joilla pullo pysyy paremmin käsissä kuin mies. Kämppis väittää jopa löytäneensä sieltä viinin aromiltaan pitkä ja nahkainen. Vai oliko se sittenkin takahuoneessa häärivän työntekijän aromi? Ei voi muistaa. Eikä ainakaan myöntää, vaikka muistaisikin.

En kuitenkaan ole katkera, vaikka saatan kuulostaa siltä. Ei minulla ole mitään syytä olla, kun en tavoittele avioliittoa sen kummemmin kuin vastustakaan. Nautin satunnaisista tuttavuuksista, mutta en pane pahakseni jos joku haluaa jäädä pidemmäksi aikaa. En vain kuitenkaan ole vielä siinä tilassa, missä haaveillaan ikuisesta yhteiselosta, kunnes kuolema meidät armahtaa. En edes tiedä, tulenko ikinä olemaan ja pitäisikö minun edes. Ei minulla ole mitään suurta käsikirjoitusta, johon etsin miespääosan esittäjää; tiedän vain minkälainen mies sytyttää minut ja se riittää toistaiseksi.

Ainoa asia, josta voi repiä katkeruutta on vähättelevä kommentti valinnoistani: koska säkin kasvat aikuiseks ja hankit itselles kunnon miehen ja asetut aloilles?
Oikeastaan en edes jaksa kuin hieman huvittua ja kohauttaa olkapäitäni. Aika sama mahdunko jonkun muun aikuiskäsitykseen, aika sama mahdunko jonkun kuvaan siitä, mitä elämän tulisi olla ja mihin sen tulisi tähdätä.

En vain koe, että kyvyttömyys luvata ikuisuus tekisi minusta vähemmän aikuisen. Minulle aikuisuus tarkoittaa vastuunottoa paitsi itsestä myös toisesta. Silloin lapsellista olisi juuri vastuuttomasti luvata jotain, mitä en pysty pitämään. Kyvyttömyys luvata ikuisuus ei kuitenkaan johdu siitä, että pakenisin heti kun ensimmäinen särö ilmaantuu; kyse on vain siitä, että joskus syyt olla yhdessä ja jatkaa karisevat jonnekin matkan varrelle.

Pystyn kyllä kantamaan hyviä ja huonoja päiviä, mutta ikuisuus tuntuu liian raskaalta taakalta hartioilla. Tuntuisi typerältä antaa lupaus, joka olisi jo valmiiksi rikki, vaikka ikuiseksi luvatuista rikkoutuneista rakkauksista syntyykin hyviä biisejä:

When someone said count your blessings now
For they're long gone
I guess I just didn't know how
I was all wrong
They knew better
Still you said forever
And ever
Who knew

Kai jotkut pystyvät tietämään jo heti ensikosketuksesta, että tämä on iho jota tulen silittämään vielä viimeisilläkin päivilläni, että tämä on se iho, jonka poimuissa ja uurteissa rakkaus tulee asumaan silloinkin kun kaikki muu rapistuu.

Ehkä joillekin ensi hetki piirtää tien ikuisuuteen, enkä minä kiellä, etteikö tuo ajatus liikuttaisi. Kyllä se tuntuu haikealta ja tavallaan harmittaa, etten ole vielä oppinut, kuinka luvataan ikuisuus. Itselle tutumpaa on se, kuinka lupaus ikuisuudesta ei tulekaan lunastetuksi.
Silloin tajuaa, että ensirakkautta enemmän sattuu se, jonka piti olla viimeinen.

Ei niiden rakkauksien särkyminen silti tehnyt niistä vähempiarvoisia. Yksi hienoimmista asioista maailmassa on aistia toisen läsnäolo, oppia tuntemaan kehon ja mielen maantiede, yhteinen maaperä jolle laskea menneet ja tulevat päivät. Tällaiselle päämäärättömälle harhailijalle on lohduttavaa tajuta, ettei siihen välttämättä vaadita elämänmittaista kumppanuutta.